Katedraali soi

Monien italialaisten säveltäjien tapaan Giacomo Puccini omistautui niin vahvasti oopperoille, että hänen muu tuotantonsa jäi pelkäksi reunahuomautukseksi varsinaisen ydinkertomuksen rinnalla. Hänen harvoihin ohjelmistoissa esiintyviin soitinteoksiinsa kuuluu jousikvartetille sävelletty I Crisantemi, jonka hän kirjoitti 1890 kertoman mukaan yhdessä yössä ystävänsä, Espanjan kuninkaana lyhyen aikaa 1870-luvulla olleen Aostan herttuan Amadeus I:n muistoksi.

I Crisantemi on suhteellisen varhainen teos Puccinin tuotannossa, ja hänellä oli tuolloin takanaan vain kaksi oopperaa: Le villi (Milano 1884) ja Edgar (Milano 1889). Kumpikaan niistä ei ollut erityinen menestys, mutta kaikki muuttui hänen seuraavan oopperan myötä, kun Torinossa ensi-iltansa 1893 saanut Manon Lescaut osoittautui loistavaksi ja pysyväksi läpimurroksi.

I Crisantemin nimi tarkoittaa krysanteemeja, joita on viljelty koristekukkina Kaukoidässä jo vuosituhansien ajan. Japanissa ne ilmentävät kuolemattomuutta ja keisarilllisuutta, mutta Italiassa ne symboloivat valitusta ja sankarillisuutta. Puccinin teos on katkeransuloinen miniatyyri, jota sävyttää kauniisti virtaileva melodisuus ja hivelevästi soiva kvartettitekstuuri. Puccini käytti teoksen aiheita myös Manon Lescaut'ssa, äärijaksojen tuskaisempia jaksoja oopperan neljännen näytöksen surullisissa erotunnelmissa ja liikkuvampaa mutta elegisyytensä säilyttävää keskijaksoa Manonin ja hänen rakastettunsa des Grieux'n kolmannen näytöksen vankiladuetossa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Vaikka Ottorino Respighi sävelsi useita oopperoita, hänet tunnetaan aikansa italialaiselle säveltäjälle poikkeuksellisesti parhaiten orkesteriteoksistaan, ennen muuta kolmesta Roomaa loisteliaan värikylläisesti kuvaavasta sinfonisesta runosta Rooman suihkulähteitä (1916), Rooman pinjoja (1924) ja Roomalaisia juhlia (1928). Niissä hän hyödynsi tehokkaasti kaikkia suuren orkesterin keinoja, mutta hän osasi luoda hienoa musiikkia myös pienemmillä kokoonpanoilla ja hienovaraisemmin keinoin. Siitä todistaa vuonna 1914 valmistunut Il tramonto (Auringonlasku), mezzosopraanolle ja jousikvartetille (vaihtoehtoisesti jousiorkesterille) kirjoitettu vokaalirunoelma.

Il tramonton lähtökohtana on ollut brittiläisen romantikkorunoilijan Percy Bysshe Shelleyn (1792-1822) italiaksi käännetty runo. Se on tarina kahdesta nuoresta rakastavaisesta, jotka viettävät yön yhdessä. Aamulla tyttö herää, huomaa rakastettunsa kuolleen yön aikana ja viettää myöhemmän elämänsä surren menetettyä rakkauttaan ja alistuen kohtaloonsa.

Monissa Respighin teoksissa on impressionistista värikylläisyyttä, mutta Il tramontossa auringonlaskun ja menetetyn rakkauden tunnelmia maalataan verevän myöhäisromanttisin, Wagnerin ja Richard Straussin mieleen tuovin vedoin. Mezzosopraanon resitatiivinomaiset käänteet ja laveat, upean vuolaasti kaartuvat melodiat kietoutuvat tiiviisti yhteen jousikvartetin kanssa. Kvartetti ei tyydy vain "säestämään" lauluääntä, vaan sen vastamelodiat ja harmoniat tulkitsevat myös omilla keinoillaan tekstiä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Allegro
Andantino
Prestissimo
Scherzo Fuga: Allegro assai mosso

Keväällä 1873 Verdi oli Napolissa valmistelemassa oopperansa Aida esitystä, kun ensi-iltaa jouduttiin sairastapauksen vuoksi siirtämään. Verdille käytti näin auenneen joutoajan säveltämällä jousikvarteton, ainoan säilyneen kamarimusiikkiteoksensa. Siirtymä suurten oopperoiden maailmasta intiimiin kvartettikokoonpanoon saattaa tuntua yllättävältä, mutta Verdi lueskeli usein Haydnin, Mozartin ja Beethovenin kvartettoja, ja se saattoi luoda hänelle sisäisen tarpeen kokeilla sävellysmuotoa itsekin.

Verdi tyytyi toteamaan kvartetostaan: "En tiedä, onko teos kaunis vai ruma, mutta sen tiedän, että se on kvartetto." Verdin vaatimattomista – tai sellaista teeskentelevistä – sanoista huolimatta kyseessä on täysipainoinen teos, joka on ansainnut pysyvän paikan ohjelmistoissa. Se on todellakin aidosti kvartettimainen luomus ja muutamista lyhyistä motiivisista yhteyksistä huolimatta yllättävänkin kaukana Verdin oopperoiden maailmasta.

Avausosassa Verdi rakentaa sonaattimuotoa muistuttavan mutta siihen monia vapauksia ottavan osan, pääaineksina vuolas ensimmäinen teema ja laulullisempi sivuteema. Toisessa osassa elegantit äärijaksot kehystävät vastakohtaisista aineksista rakentuvaa välitaitetta, ja kolmas osa on perinteinen scherzo, jossa vauhdikkaat äärijaksot saavat vastapainokseen sellon serenadimaisen melodian hallitseman trio-jakson. Finaali on saanut erikoisen otsikon Scherzo Fuga, mutta sen kontrapunktisesti tiivis scherzomaisuus on edelliseen osaan verrattuna luonteeltaan finaalimaisempaa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen