Sellisti Senja Rummukainen

This is a past event.

Endast nätkonsert: Joonas Kokkonen 100

Olli Mustonen, dirigent
Senja Rummukainen, cello
Åbo filharmoniska orkester

Felix Mendelssohn: Ruy Blas op. 95, uvertyr
Joonas Kokkonen: Cellokonsert

Johannes Brahms: Symfoni nr 3 F-dur op. 90

Joonas Kokkonen hör till Finlands mest ansedda konstmusiktonsättare. År 2021 har det gått 100 år sedan han föddes. I centrum av konserten står hans enda verk i konsertform. Stycket tolkas av Senja Rummukainen, en av Finlands unga toppmusiker. Hon segrade i Åbo cellotävling år 2014 och år 2019 placerade hon sig på sjätte plats i den internationella Tjajkovskijtävlingen. Cellokonserten ramas in av verk av tyska romantiker.

Artists

Sellisti Senja Rummukainen
Senja Rummukainen
sello
Sellisti Senja Rummukainen
Senja Rummukainen
sello

Sellisti Senja Rummukainen on kuluneen vuosikymmenen aikana kasvanut sellon huippulupauksesta suomalaismuusikoiden kirkkaimpaan keskiöön. Kotimaisen konserttielämän tietoisuuteen hän nousi vuonna 2014 voittamalla Turun sellokilpailun. Vain kaksi vuotta myöhemmin hänet palkittiin finalistina Porton Guilhermina Suggia -awardsissa, ja vuonna 2019 hän saavutti finaalipaikan Pietarin kansainvälisessä Pjotr Tšaikovski -kilpailussa. 

Menestystä seuranneita esiintymisiä esimerkiksi Mariinski-teatterin orkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin, Tampere Filharmonian, Turun filharmonisen orkesterin ja Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin solistina ovat ylistäneet niin lehdistö, kollegat kuin yleisötkin. Rummukainen on esiintynyt solistina niin Valeri Gergijevin, Leif Segerstamin kuin Jorman Panulan johdolla. Vuodesta 2017 lähtien Rummukainen on soittanut Helsingin kaupunginorkesterin toisena soolosellistinä ja vieraillut myös Oslon filharmonisen orkesterin soolosellistinä.

Myös kamarimuusikkona Rummukainen on Suomen suosituimpia. Hän on jo vuosien ajan kuulunut tärkeimpien kotimaisten festivaalien, kuten Kuhmon kamarimusiikin, Turun musiikkijuhlien ja Oulun musiikkijuhlien soitannolliseen selkärankaan. Vierailujensa ohella hän on Helsingissä järjestettävän Kamarikesä-festivaalin taiteellinen johtaja yhdessä Johannes Piirron, Kasmir Uusituvan, Tami Pohjolan ja Riina Piirilän kanssa. Kaudella 2020/21 Rummukainen palaa Helsingin kaupunginorkesterin solistiksi Elgarin sellokonsertolla ja tekee debyyttinsä Tapiola Sinfoniettan kanssa soittamalla Schumannin sellokonserton. Hän esiintyy myös Münchenissä yhdessä Daniel Müller-Schottin kanssa sekä Helsingissä järjestettävässä CelloFestissä. Lisäksi häntä voi kuulla useilla eurooppalaisilla festivaaleilla sekä Aku Louhimiehen Odotus-elokuvan ääniraidalla. 

Rummukainen opettajistaan on avannut hänelle aina uuden oven musiikin loputtomiin mahdollisuuksiin. Opintonsa Rummukainen aloitti Taru Aarnion ja Allar Kaasikin luokilla. Sibelius-Akatemiassa Marko Ylösen johdolla hän oppi käsittelemään suuria linjoja ja isoja kokonaisuuksia. Norjan musiikkikorkeakoulussa Truls Mørkin luokalla ja Essenin Folkwang-yliopistossa Young Chan-Chon johdolla hän löysi oman, persoonallisen äänensä, ja Berliinin musiikkiyliopiston Jens Peter Maintzin avustuksella löytyi vielä yksi osa Rummukaisen työkalupakkiin: taito paneutua teoksen pienten yksityiskohtien kauneuteen mikroskooppisella tarkkuudella.

Rummukainen tavoittelee sellostaan samaa puhuttelevaa ja sävykästä sointia, johon hän itsekin ihastui kuullessaan soitinta ensimmäistä kertaa Itä-Helsingin musiikkiopistossa kuusivuotiaana. Sellaisella soinnilla voi ilmaista tunteita ja herättää niitä muissa jopa tarkemmin kuin sanoilla, koska juuri sello on kaikista instrumenteista lähimpänä ihmisen äänenväriä. Soitti Rummukainen Robert Schumannin intiimejä duoja tai kamarillista konserttoa tai vaikka Dmitri Šostakovitšin konserttojen paikoin viiltäviä juoksutuksia, hänen syvälle kehoon tunkeutuva soittonsa löytää tiensä suoraan kuulijan tunnekeskukseen.

Rummukainen soittaa Stefano Scarampellan rakentamaan soitinta vuodelta 1897, jonka on hänelle ystävällisesti antanut käyttöön kapellimestari Jorma Panula. 

Teksti: Jaani Länsiö

Pieces

Joonas Kokkonen (1921-1996):
Sellokonsertto

Moderato mosso – Allegro
Allegretto
Adagio –
Cadenza (Adagio) –
Allegro vivace

Joonas Kokkosen säveltäjätyötä hallitsi usko sinfonisuuteen. Se ei merkinnyt hänelle mitään ulkoista muotokaavaa vaan musiikin rakenneperiaatetta, tiukkaa motiivitekniikkaa, jossa koko teoksen materiaali oli palautettavissa muutamaan pieneen alkuituun. Tällainen lähestymistapa tuli esiin myös hänen muissa kuin sinfonioiksi nimeämissään teoksissa, myös sellokonsertossa (1969), joka jäi hänen ainoaksi konsertokseen ja kuuluu suomalaisen konserttokirjallisuuden arvoteoksiin. Siinä sinfoniseen materiaalinkäsittelyyn yhdistyy taiturillinen solistinen elementti, mutta mitenkään korostettua teoksen taiturillisuus ei ole vaan pikemminkin osa musiikillista substanssia.

Samoin kuin sinfonioissaan myös sellokonsertossa Kokkonen on luopunut lajiperinteen mukaisesta kokonaismuotosta. Konsertossa on viisi osaa, joista kolme viimeistä - hidas osa, itsenäiseksi osaksi hahmottuva kadenssi ja lyhyt, vapauttava finaali - muodostavat tauottoman kokonaisuuden. Lisäksi myös ensiosassa on kadenssi. Varsinkin tanssillinen toinen osa ja finaali tuovat teokseen eloisaa musikanttisuutta.

Teoksen henkinen ydin on kolmantena oleva syvämietteinen adagio, yksi Kokkosen tuotannon hienoimmista hitaista osista. Sen ilmetyllä religioso-luonteella on taustansa. Kokkosen äiti kuoli konserton sävellystyön aikana, ja Kokkonen sävelsi hautajaisiin lyhyen Surusoiton uruille. Sen materiaali pohjautui tekeillä olevaan sellokonserttoon, ja kun Kokkonen huomasi yhteyden, hän päätti muokata konserton hitaan osan Surusoiton aihelman pohjalta.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Johannes Brahms (1833-1897):
Sinfonia nro 3 F-duuri op. 90

Allegro con brio
Andante
Poco allegretto
Allegro – Un poco sostenuto

"Mikä teos, mitä runoutta, mitä harmonisin tunnelma läpäisee koko teoksen, kaikki osat ovat osia eheästä kokonaisuudesta, sykkivät elämää, jokainen osa kuin jalokivi!"

Näin innostuneesti kuvasi Brahmsin kolmatta sinfoniaa hänen läheinen ystävänsä pianisti Clara Schumann. Teos oli valmistunut Brahmsille poikkeuksellisen tiiviin sävellysrupeaman tuloksena kesällä 1883 ja sai loistavan vastaanoton kantaesityksessään Wienissä saman vuoden joulukuussa. Brahmsin kiistakumppaniksi koettu Wagner oli kuollut aiemmin samana vuonna, ja Brahms oli noussut monien mielessä saksalaisen musiikin suurimmaksi hahmoksi.

Kolmas on Brahmsin sinfonioista lyhin mutta toisaalta tonaalisesti omaperäisin. Vaikka sen pääsävellaji on F-duuri, värittää häilyminen duurin ja mollin välillä sen ääriosia. Se tulee esiin jo ensiosan avaustahdeissa, joissa kuullaan koko sinfonian ydinmotiiviksi hahmottuvat sävelet f-as-f.

Hidas osa alkaa pastoraalisin sävyin, mutta kehittelevässä jaksossa musiikki saa tummemman ja vakavamman ilmeen. Kolmantena oleva Poco Allegretto on sinfonian osista tunnetuin, täynnä viehkeää, haikeankaunista melodisuutta, ja vaikka se on teoksessa scherzon paikalla, se saa kokonaisuudessa melkein toisen hitaan osan aseman.

Finaalia hallitsee uhmakkaan energinen f-molli. Osan lopulla musiikki kääntyy vihdoin duuriin, ei kuitenkaan suurieleisenä voitonjuhlana vaan seesteisenä epilogina. Teoksen hiljenevä, nokturnaalisen hivelevä päätös oli aikanaan aivan uudenlainen ja rohkea ratkaisu sinfonisessa dramaturgiassa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen