Andreas Boyde

INSTÄLLD: Rapsodi i blått

Jonathan Stockhammer, dirigent
Andreas Boyde, piano

Åbo filharmoniska orkester

Samuel Barber: The School for Scandal, uvertyr
Ernest Bloch: Concerto Grosso nro 1

Roy Harris: Symfoni nr 3
George Gershwin: Rhapsody in Blue
Aaron Copland: Billy the Kid, orkestersvit

Andreas Boydes framträdanden elektrifierar publiken. Hans tolkning av Gershwins rapsodiklassiker i Kiel 2019 gav honom en lysande recension. Rapsodin rör sig i gränslandet mellan konstmusik och jazz, och även i Blochs verk får pianovirtuosen ge sig totalt hän. Under kvällen med musik från 1920- och 1930-talets Amerika hör vi dessutom Barbers första verk för fullstor orkester samt Harris mest kända verk och Coplands folkmusikinspirerade verk. Den amerikabördige Jonathan Stockhammer njuter av musik som blandar om genregränserna.

Artists

Jonathan Stockhammer
dirigent
Jonathan Stockhammer
dirigent

Under bara några år har Jonathan Stockhammer blivit känd inom såväl operan, symfonivärlden som den samtida musiken. Han är en utmärkt uttolkare och njuter av musik som bryter ner gränserna mellan klassiskt, rock, pop och hip-hop. Han har spelat in den av Pet Shop Boys komponerade och framförda nya soundtracken till Pansarkryssaren Potemkin. Han fick en Grammy år 2009 för sin skiva The New Crystal Silence tillsammans med Chick Corea, Gary Burton och Sydneys symfoniorkester.

Stockhammer har samarbetat med flera kända orkestrar som Oslo filharmoniker, NDR-symfoniorkestern i Hamburg, Tjeckiens filharmoniska orkester och Philharmonia Orchestra samt uppträtt på Salzburgs musikfestspel, Luzerns musikfestspel och vid Biennalen i Venedig.

Opera är en central del av hans repertoar och han har regelbundet uppträtt vid Opéra de Lyon sedan år 1998. Han inledde säsongen vid Basels teater 2019-20 med den schweiziska premiären av Luigi Nonos opera Al gran sole carico d’amore och han återvänder för att dirigera vid statsoperan i Wien. Hans debut med Chicagos symfoniorkester hör även till den pågående säsongens höjdpunkter.

Jonathan Stockhammer studerade kinesiska och statsvetenskap innan han började komponera och studera till dirigent i sin hemstad Los Angeles. Under sina studier vikarierade han vid Los Angeles filharmonikers konserter, varefter han blev chefdirigenten Esa-Pekka Salonens assistent. Efter sin examen flyttade han till Tyskland, och han bor nu i Berlin tillsammans med sin familj.

Andreas Boyde
Andreas Boyde
piano
Andreas Boyde
Andreas Boyde
piano

Pianisten Andreas Boydes framträdanden förtrollar publiken över hela världen. Hans recitaler i kända konsertsalar och hans solistframträdanden tillsammans med orkestrar som Londons filharmoniska orkester, Sächsische Staatskapelle Dresden, Malaysias filharmoniska orkester, Prags radios symfoniorkester och Miamis symfoniorkester har gett Boyde ett rykte som en respektabel artist. Brandenburgisches Staatsorchester Frankfurt utnämnde Boyde till residensartist för säsongen 2018-19.

Boyde har spelat in Johannes Brahms verk för solopiano för skivbolaget Oehms Classics. Han samarbetar nära med tyska radiobolag i form av regelbundna sändningar och produktioner.

Boydes musikvetenskapliga intresse framkommer i hans rekonstruktioner av Robert Schumanns Schubertvariationer. Hofmeister Leipzig har publicerat rekonstruktionen och verket har fått internationellt erkännande sedan uruppförandet år 2000. Andreas Boyde uruppförde verket i Pierpont Morgan Library i New York. År 2017 uruppförde Dresdner Kapellsolisten Boydes version av Schumanns verk Waldszenen i Kulturpalast Dresden.

Andreas Boyde föddes i Oschatz i Tyskland. Han studerade under ledning av Christa Holzweissig och Amadeus Webersinken i Dresden samt James Gibb vid London Guildhall School of Music & Drama. Hans mentor och promotor Malcolm Frager har även haft en stor inverkan.

Pieces

Ernst Bloch (1880-1959)
Concerto grosso nro 1

Ernest Bloch oli tyypillinen 1900-luvun alkupuolen synteesisäveltäjä, jonka teoksissa sulautui yhteen monia ajan musiikillisia virtauksia. Juutalaista sukua ollut Bloch syntyi Sveitsissä ja oleskeli opiskeluvuosinaan Brysselissä, Frankfurtissa, Münchenissä ja Pariisissa. Vuonna 1916 hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai maan kansalaisuuden 1924. Hän asui 1930-luvulla jälleen Euroopassa, pääasiassa Sveitsissä, mutta natsismin nousu sai hänet hakeutumaan takaisin Yhdysvaltoihin.

Bloch sai aluksi vaikutteita sekä Richard Straussin myöhäisromantiikasta että Debussyn impressionismista. 1910-luvulla hän tiedosti aiempaa syvemmin oman juutalaisen perintönsä ja alkoi soveltaa sen antamia virikkeitä, ja 1920-luvulla hän lisäsi uudeksi elementiksi ilmaisuunsa vielä uusklassismin.

Concerto grosso nro 1 (1925) edustaa Blochin uusklassista tai oikeammin uusbarokkista juonnetta. Barokin aikana suosittujen concerto grossojen tapaan jousiorkesterista irtoaa hetkittäin solistisia soittimia, mukaan lukien obbligato-soittimen oleva piano. Barokkinen tuntu puhkeaa soimaan vahvana intensiivisessä Preludissa. Toinen osa Dirge (Valituslaulu) saa pisteellisistä rytmeistä tuskaisen surukulkueen tuntua, mutta välitaitteen solistisissa repliikeissä soi herkempi sävy. Kolmas osa tuo musiikkiin valoa edellisen osan synkkyyden jälkeen ja yhdistää pastoraaliset tunnelmat sveitsiläisten maalaistanssien rytmeihin. Finaalina on taitavasti sommiteltu viisiääninen barokkihenkinen fuuga Bachin Brandenburgilaisten konserttojen tyyliin.

Roy Harris (1898-1979)
Sinfonia nro 3

Sukupolvensa huomattavimpiin amerikkalaissäveltäjiin kuuluneen Roy Harrisin tuotannossa sinfoniat muodostavat tärkeimmän juonteen. Hän sävelsi 13 varsinaista numeroitua sinfoniaa ja niiden lisäksi joukon muitakin teoksia, joiden otsikossa sana "sinfonia" esiintyy, mm. kuoroteos Symphony for Voices ja American Symphony jazzorkesterille. Näiden lisäksi syntyi parisensataa muutakin teosta, mutta nimenomaan sinfonikkona Harris tunnetaan.

Kolmas sinfonia (1939) on arvostetuin ja soitetuin Harrisin sinfonioista. Kun Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky oli johtanut sen kantaesityksen, hän luonnehti sitä "ensimmäiseksi todella suureksi Amerikassa tehdyksi orkesteriteokseksi".

Harris sai sinfonikkona vaikutteita Sibeliukselta, ja tämän seitsemännen tavoin myös Harrisin kolmas sinfonia on yksiosainen. Sitä luonnehtii tiivis, kuin luonnonvoiman pakottamana ohjautuva orgaanisen kasvun periaate. Vaikka teos on suhteellisen lyhyt, alle parikymmenminuuttinen, se ehtii luoda laajoja soinnillisia maisemia.

Harris jäsensi teoksen viiteen päävaiheeseen. Jousten pitkälinjaisen kasvun hallitsemaa avausjaksoa hänen luonnehti "Traagiseksi", mutta kahdessa seuraavassa pääjaksossa (Lyyrinen ja Pastoraalinen) tunnelma valaistuu. Sinfonian ytimena on "Fuugaksi" luonnehdittu dramaattinen jakso, mutta mikään oppikirjatyylinen fuuga se ei materiaalin kerrostumisesta huolimatta ole. Sinfonia päättyy traagista sävyä saavaan, patarummun itsepintaisen askelluksen tahdittamaan loppujaksoon.

George Gershwin (1898-1937)
Rhapsody in Blue

George Gershwinin Rhapsody in Blue pianolle ja jazzorkesterille valmistui alkuvuodesta 1924 tunnetun big band -johtajan Paul Whitemanin ehdotuksesta. Aikaa sävellystyölle oli vain muutamia viikkoja, mutta erään junamatkan aikana muusat alkoivat hymyillä Gershwinille, ja koko teos avautui hänelle lähes siltä istumalta. Teoksesta tuli Ferde Grofén sovittamana jättimenestys, ja sittemmin Grofé teki teoksesta kaksi muutakin sovitusta: 21 muusikon teatteriorkesterille sekä sinfoniaorkesterille. Otsikko Rhapsody in Blue (Sininen rapsodia) ei viittaa niinkään siniseen väriin kuin bluesin ja jazzin suosimiin, tavanomaisen molli- ja duuriterssin välissä oleviin ns. "sinisiin säveliin" (blue notes). Myös teoksen rytmeissä ja harmonioissa soivat blues- ja jazz-aikakauden tunnot, ja kyseessä onkin yksi kaikkein tunnetuimmista ja uskottavimmista jazzin ja klassisen musiikin yhdistelmistä.

Harva teoksen alku jää kuulijoiden mieleen yhtä tehokkaasti kuin Rhapsody in Bluen matala klarinettitrilli, joka liukuu juoksutuksena (tai osittain glissandona) ylärekisteriin. Teoksessa on viisi teemaa, jotka kytkeytyvät yhteen eräänlaisen väljän perheyhtäläisyyden merkeissä ja joita käsitellään monin tavoin. Selkeimmän vastakohdan luo hidasliikkeisempi, usein rakkaus-teemaksi kutsuttu aihe, joka saa suorastaan Tšaikovskin tai Rahmaninovin romanttisuuteen viittaavan ilmeen. Muodoltaan teos on vapaa, aidosti rapsodinen. Gershwin totesi kerran: "Rapsodian säveltäminen ei oikeastaan ole kovin vaikeata, kunhan vain melodioita tulee mieleen." Gershwinillä tuli.

Aaron Copland (1900-1990)
Billy the Kid, orkesterisarja

Aaron Copland oli työllään määrittelemässä sitä, minkälaiseksi 1900-luvun amerikkalainen musiikki koettiin. Paitsi että hän oli vakiinnuttamassa Stravinskyltä juontuvaa rytmisesti tehokasta ja energistä uusklassismia eräänlaiseksi maansa musiikin perustyyliksi, hän myös luotasi monilla teostensa aihevalinnoilla amerikkalaisuuden eri puolia, todellisia ja myyttisiä. Tätä juonnetta edustaa hänen keskikauden tuotantonsa kuuluisa balettitrilogia Billy the Kid (1938), Rodeo (1942) ja Appalachian Spring (1944).

Billy the Kidin nimihenkilö oli todellinen henkilö, jo 21-vuotiaana kuollut mutta legendaarisen maineen vähinä vuosinaan saanut lainsuojaton, oikealta nimeltään Henry McCarty (1859-1881), joillekin elämän traagisen kohtalon uhri, toisille mielenvikainen psykopaatti. Coplandin baletti rakentuu hänen tarinansa ympärille mutta luo samalla eloisan kuvan 1800-luvun villin lännen tunnelmista.

Copland laati reilun puolen tunnin pituisesta baletista lyhyemmän, tauotta toisiinsa liittyvistä osista rakentuvan orkesterisarjan, missä muodossa teosta nykyisin useimmiten esitetään. Se alkaa autioista mutta myös mahdikkuutta henkivistä preeriatunnelmista, heittäytyy villin lännen rajakaupungin eloisaksi heräävän päivän vilskeeseen, öisen korttipelin lyyriseen lepohetkeen, kiihkeään revolveritaisteluun, Billyn kiinnisaamisen hilpeäksi kehkeytään juhlintaan, Billin kuolemaan ja jälleen avaran preerian tunnelmiin, ikään kuin preeria olisi jotain ikuista ja pysyvää ja ihmisten kohtalot sen rinnalla ohimeneviä ja katoavaisia.