Tämä on mennyt tapahtuma.
Sinuhe, yksinäinen
Jonathan Stockhammer, kapellimestari
Mikko Multamäki, kontrabasso
Turun filharmoninen orkesteri
Hannah Kendall: The Spark Catchers (kesto 10')
Pertti Jalava: Sinuhe – konsertto kontrabassolle ja orkesterille (kantaesitys) (kesto 24')
Väliaika, kesto 30'
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia nro 41 C-duuri "Jupiter" (kesto 30')
Kendallin ennakkoluuloton ote säveltämiseen on lumonnut kuulijat. The Spark Catchers sai kantaesityksensä BBC Proms -festivaalilla 2017. Pertti Jalavan konsertto on TFO:n äänenjohtaja Mikko Multamäelle sävelletty, ja konsertin nimi viittaa teoksen osaan. Klassismin hitti, Mozartin Jupiter-sinfonia on valoisa lopetus konsertille.
Jalava kertoo:
”Luin Sinuhe egyptiläisen ensimmäisen kerran varusmiespalvelukseni aikana 1979. Kirjan fatalistinen huumori, syvällinen filosofia ja seikkailullisuus myrkyllisten juonittelujen heittelemänä tekivät minuun suuren vaikutuksen. Minusta tuli välittömästi Mika Waltarin historiallisten romaanien ihailija ja ahmija.
Poimin kirjan hyllystä neljä vuosikymmentä myöhemmin, uteliaana kokeilemaan mikä vaikutelma nyt syntyisi. Ja kas, kirjan fatalistinen huumori, syvällinen filosofia ja seikkailullisuus myrkyllisten juonittelujen heittelemänä tekivät minuun suuren vaikutuksen.
Toki luin kirjan eri perspektiivistä kuin parikymppisenä, mutta kuitenkin... näin on aina ollut ja näin on aina oleva.”
Esiintyjät
Jonathan Stockhammer on muutamassa vuodessa noussut tunnetuksi nimeksi niin oopperan, sinfoniakirjallisuuden kuin nykymusiikinkin saralla. Hän työskentelee loistavasti niin konserttiesiintyjänä kuin myös erilaisten taiteilijoiden kanssa, kuten nuorten muusikoiden, rap-artistien tai Imogenin ja Pet Shop Boysin kaltaisten tähtien kanssa.
Ooppera on keskeinen osa hänen ohjelmistoaan, ja hän on esiintynyt säännöllisesti Opéra de Lyonissa vuodesta 1998 alkaen. Hän debytoi Zürichin oopperassa vuonna 2019, ja palasi oopperaan johtamaan kaudella 21/22.
Jonathan Stockhammer on työskennellyt useiden maineikkaiden orkestereiden, kuten Oslon filharmonikoiden, Hampurin NDR Symphony Orchestran ja Philharmonia Orchestran kanssa. Klassisen musiikin eri aikakausien lisäksi Stockhammer nauttii musiikista, joka sekoittaa klassisen musiikin, rockin, popin ja hiphopin genrerajoja. Hänen levytyksensä The New Crystal Silence Chick Corean, Gary Burtonin ja Sydneyn sinfoniaorkesterin kanssa voitti Grammyn vuonna 2009.
Stockhammer opiskeli Kiinan kieltä ja valtiotiedettä ennen kuin aloitti säveltämisen ja kapellimestariopinnot kotikaupungissaan Los Angelesissa. Opintojensa aikana hän tuurasi Los Angelesin filharmonikkojen konserteissa, jonka jälkeen häntä pyydettiin ylikapellimestari Esa Pekka-Salosen assistentiksi. Valmistuttuaan hän muutti Saksaan.
Mikko Multamäki aloitti kontrabassonsoiton opinnot Turun Konservatoriossa Peter Gransin johdolla. Opinnot jatkuivat Sibelius-Akatemiassa Olli Kososen kanssa. A-kurssin Multamäki suoritti syksyllä1996 erinomaisin arvosanoin.
Solistisista esiintymisistä tärkeimmät ovat olleet Turun filharmonisen orkesterin kanssa Rautavaaran konsertto (2008) ja Tubinin konsertto (2018) sekä Lohjan kaupunginorkesterin kanssa Bottesinin Grand Duo (2006). Mestarikursseilla Multamäkeä ovat opettaneet mm. Jorma Katrama, Duncan McTier ja Todor Toshev. Mikko Multamäki kiinnitettiin Tapiola Sinfoniettan varaäänenjohtajaksi 1993.
Vuodesta 2001 lähtien Mikko on toiminut Turun filharmonisen orkesterin äänenjohtajana. Mikko on myös Turku Ensemblen jäsen ja aktiivinen kamarimusiikko. Multamäen soitin on Armando Piccaglianin Modenassa rakentama soitin vuodelta 1927.
Teokset
Lontoossa guyanalaisten vanhempien lapsena syntynyt Hannah Kendall on noussut viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana nuorten brittisäveltäjien eturiviin. Hänet tunnetaan parhaiten räiskyvistä orkesteriteoksistaan, mutta hänen tuotantoonsa sisältyy myös kamariooppera The Knife of Dawn (Lontoo 2016), kamarimusiikkia ja vokaaliteoksia. Hän on täydentänyt englantilaisia opintojaan New Yorkissa Columbian yliopistossa.
The Spark Catchers (2017; Kipinöidensieppaajat) sai kantaesityksensä Lontoon Proms-festivaalilla elokuussa 2017 ja kuuluu Kendallin esitetyimpiin teoksiin. Sen innoittajana on ollut Lemn Sissayn samanniminen, Lontoon 2012 olympialaisten avajaisiin kirjoitettu runo. Se kuvaa naistyöläisten uurastusta Bryant and May –tulitikkutehtaassa, joka sijaitsi Lontoon nykyisen olympiapuiston naapurissa. Naisten tehtävänä oli vahtia ja siepata kipinöitä, jotka olisivat saattaneet sytyttää koko tehtaan tuleen.
The Spark Catchers on yksiosainen, suunnilleen 10-minuuttinen teos, jonka neljä tauotta toisiinsa liittyvää jaksoa ovat saaneet otsikkonsa Sissayn runon säkeistä. Teoksen avaava "Sparks and Strikes" on eloisa ja teräväsärmäinen. Seuraavassa "Molten Madness" -jaksossa alun energisyys jatkuu mutta saa rinnalleen bassopuolen laveampaa melodiikkaa ja tummempia sävyjä. "Beneath the Stars/In the Silver Sheen" on teoksen seesteinen ja Kendallin sanoin "kristallinen" suvantovaihe, joka kehittyy intensiivisen linjakkaaksi. Teoksen huipentaa energinen ja dynaaminen "The Matchgirls March".
Teosesittely: Kimmo Korhonen
I Niin on ollut ja niin on aina oleva - 9/8 Kaislavene (attacca)
Kadenssi: Sinuhe. Hän, joka on yksinäinen (attacca)
II Ekhnaton. Hän, joka halusi elää totuudesta
III Horemheb. Haukan poika
Pertti Jalava tunnetaan omaleimaisena säveltäjänä, joka liikkuu sujuvasti sekä taidemusiikin että jazzin maailmassa, vaikka hän ei juurikaan yhdistä niiden elementtejä teoksissaan. Hänen tuotantoonsa sisältyy mm. kuusi sinfoniaa, useita konserttoja sekä paljon kamarimusiikkia. Jalavan kontrabassokonsertto (2018–2020) on sävelletty Mikko Multamäen ehdotuksesta ja omistettu hänelle. Lisänimi "Sinuhe" liittää teoksen Mika Waltarin muinaiseen Egyptiin sijoittuvaan suurromaaniin (1945), ja teoksen kolme osaa ovat saanet otsikkonsa sen kolmen keskeisen hahmon mukaan. Selkeästi erottuvine ilmaisullisine ja dramaturgisine elementteineen kontrabassokonsertossa tulee esiin Jalavan musiikille ominainen kerronnallisuus.
Avausosa "Niin on ollut ja on aina oleva" kasvaa solistin avausrepliikeistä soljuvasti sykkiväksi riennoksi, jossa bassolla on aktiivista kuvioivuutta. Osan rauhallisemmin 9/8-tahtilajissa virtaileva jälkiosa "Kaislavene" kuvastaa Sinuhea kaislaveneestä löydettynä pienokaisena.
Musiikki liukuu tauotta basson laajaan soolokadenssiin "Sinuhe. Hän, joka on yksinäinen" ja edelleen toiseen osaan "Ekhnaton. Hän, joka halusi elää totuudesta", jossa on paikoin myös ritualistista tuntua kuin kuvastamassa tämän aikalaisten kauhisteleman uskonuudistajafaaraon toimintaa.
Päätösosa "Horemheb. Haukan poika" laskeutuu korkeuksista hiljaisena ja odotuksentäyteisenä mutta puhkeaa faaraoksi nousevan sotasankarin määrätietoisuutta huokuvaksi rytmisyydeksi. Alun salaperäinen maisema palaa vielä kerran, mutta teos päättyy energiseen loppunousuun.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Allegro vivace
Andante cantabile
Menuetto: Allegretto – Trio
Molto allegro
Kun Mozart sävelsi kolme viimeistä sinfoniaansa kuuden inspiroituneen viikon aikana kesällä 1788, yli kolme vuotta ennen kuolemaansa, hän ei voinut aavistaa niiden jäävän hänen sinfoniseksi testamentikseen. Silti on vaikea kuvitella sopivampaa teosta hänen sinfonikonuransa huipentumaksi kuin teosryppäästä viimeisenä valmistunut C-duuri-sinfonia. Samalla se on koko klassismin sinfonian korkein huippu ennen Beethovenin jo uudenlaisia ihanteita edustaneita sinfonioita.
Kolmen sinfonian esityksistä Mozartin elinaikana ei ole varmuutta. On mahdollista, että ne tai joitakin niistä olisi esitetty syksyllä 1788 Wienissä Mozartin tilauskonserteissa, joiden toteutumista ei tosin ole varmuutta, ja niitä on voitu esittää myös hänen konserttimatkoillaan Leipzigissä 1789 ja Frankfurtissa 1790. Ajallisesta läheisyydestään huolimatta sinfoniat luovat kolme itsenäistä, omanlaistaan maailmaa: Es-duuri-sinfoniaa hallitsee täyteläinen lämpö, g-molli-sinfoniaa uhmakas traagisuus ja C-duuri-sinfoniaa korkeuksia kohti kurkottuva ylväys.
Aikansa musiikissa C-duuri-sinfonia on sekä ulkoisilta mitoiltaan että henkisiltä ulottuvuuksiltaan suuri sinfonia. Se edustaa trumpetteineen ja patarumpuineen C-duurille usein ominaista juhlavaa tyyliä, jota finaalin kontrapunkti entisestään korostaa, mutta samalla siinä on laulavampaa ja sisäistyneempää ilmaisua ja Mozartin tyylille ominaisia kromaattisia varjostuksia. Lisänimen "Jupiter" liitti teokseen Englantiin asettunut viulisti ja konserttimanageri Johann Peter Salomon.
Mozart upottaa jo avaustahtien forte-iskuihin ja jousten lempeän laulavaan vastaukseen ensiosan vastavoimaisia elementtejä. Esittelyjaksossa on kolme keskeistä aihetta, joista viimeisen Mozart lainasi samanaikaisesta bassoaariastaan "Un bacio di mano". Se käynnistää myös kehittelyjakson, joka harhautuu huipentavan käänteen jälkeen valekertaukseen F-duurissa, ja tarvitaan vielä uusi dramaattinen käänne ennen kuin palataan kertaukseen.
Hidasta osaa hallitsee linjakas, usein eleganttien 1/32-kuvioiden koristelema laulavuus, mutta sivuteemassa aukeaa myös arvaamattomia tummia juonteita. Osaa värittää vivahteikas sointirunous Mozartin sordinoidessa sekä viulut että alttoviulut ja kietoessa jousia ja puupuhaltimia erilaisina yhdistelminä toisiinsa.
Menuetti on luonteeltaan valoisa mutta ei silti mikään perinteinen hovitanssi. Trion jykevässä forte-repliikissä voi kuulla ennakkoaavistuksen finaalin avausaiheesta.
Sinfonian säteileväksi kruunuksi nousee ylväs finaali, jota kultaa sinfoniseen rakenteeseen sujuvasti upotettu ylenpalttinen kontrapunkti. Avausteeman alkusävelistä syntyy keskiaikaisesta gregoriaanisesta kirkkolaulusta tuttu sävelkuvio, josta rakentuu jo esittelyssä fugato, ja myös toinen teema on kontrapunktisesti työstetty. Eri aihelmat asettuvat kehittelyssä jatkuvasti vaihteleviin muodostelmiin, ja kontrapunktisen taituruuden huipentuma saavutetaan koodassa, jossa Mozart kerrostaa kaikki finaalin viisi keskeistä aihetta päällekkäin.
Teosesittely: Kimmo Korhonen