Betel-kirkko

Tämä on mennyt tapahtuma.

Peruutettu: Flauto col legno

Konsertti on peruutettu sairastapauksen vuoksi. 

Lue ohjeet lippuhyvitysten hakemiseen tästä linkistäLipun ostaneilla on myös mahdollisuus vaihtaa lippunsa TFO:n kevätkauden muihin konsertteihin. Vaihda lippu Konserttitalon lipunmyynnissä: ti-pe klo 12-17. 

Max Reger: Serenadi G-duuri, op. 141a huilulle, viululle ja alttoviululle 
Heitor Villa-Lobos: Assobio a jato ('jet whistle') huilulle ja sellolle 
François Devienne: Kvartetto D-duuri op. 66, nro 2 huilulle ja jousitriolle 

Sebastian Fagerlund: Jousitrio Oceano 

Sara Antikainen, huilu, ohjelmiston suunnittelija
Philip Zuckerman, viulu 
Mari Viluksela, alttoviulu 

Larimatti Punelpuro, sello  

Huilun tuore äänenjohtaja Sara Antikainen pääsee esittelemään taitojaan Betel-kirkon kamarimusiikki-illassa. Konsertin ohjelmistokokonaisuus näyttää huilun monet puolet, ja illan aikana päästään haukkomaan henkeä Regerin, Villa-Lobosin ja Deviennen teosten äärellä. Fagerlundin lämmin Oceano saa jousitrion parhaat puolet esiin.

Esiintyjät

Teokset

Max Reger (1873–1916):
Serenadi G-duuri op. 141a huilulle, viululle ja alttoviululle

Vivace
Larghetto
Presto

1900-luvun alun keskeisiin saksalaissäveltäjiin kuulunut Max Reger oli vaikeasti määriteltävä hahmo. Yhtäältä hän oli konservatiivi, joka käytti mielellään fuugan ja muunnelmamuodon kaltaisia barokin ja klassismin muotoja, toisaalta hän oli myös uudistaja, jonka usein kontrapunktisesti tiivis ja tiheiden modulaatioiden rikastama musiikki kurkottui jälkiwagneriaanisesta myöhäisromantiikasta kohti vuosisadanvaihteen uutta musiikkia. Varhaisesta kuolemastaan huolimatta hän ehti reilun 25 vuoden aikana luoda laajan ja monipuolisen tuotannon.

Laaja urkutuotanto ja monimutkaisten fuugien käyttö on luultavasti ollut antamassa Regerille akateemisen ja kuivakan säveltäjän mainetta. Serenadi huilulle, viululle ja alttoviululle G-duuri käy hyvänä muistutuksena siitä, että hänen säveltäjyydessään oli myös toisenlainen ulottuvuutensa. Teos syntyi hänen uransa lopulla 1915 ja muodosti d-molli-jousitrion kanssa opuksen 141.

Serenadi G-duuri on viehkeä teos, jolle ilmavasti soiva kokoonpano antaa kepeän sadunomaisen värityksen, mutta mukana on myös tummempia sävyjä. Kirjoitustapa on Regerille tutun kontrapunktinen, ja muutaman lyhyen imitoivan käänteenkin hän on sommitellut mukaan. Teoksen avaa kepeästi tanssahteleva, eloisasti kääntyilevä Vivace, jossa on myös lyyrisempi elementti. Teoksen keskellä on haikeansävyinen, kromaattisuudessaan paikoin vakavasävyisempikin hidas osa. Teos päättyy 6/8-sykkeessään scherzomaiseen osaan. Siinä on myös laajakaarisempia käänteitä, jollaiseen teos myös lempeästi sulkeutuu.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Heitor Villa-Lobos (1887–1959):
Assobio a Játo huilulle ja sellolle

Allegro ma non troppo
Adagio
Vivo

Brasilialainen Heitor Villa-Lobos oli sekä ihmisenä että säveltäjänä ylitsepursuavan rehevä ja kahlitsematon. Hänen elämäänsä verhoavat monet myytit, joiden taakse hänen todellinen persoonansa on ollut hävitä. Hänen tuotantonsa taas on niin valtaisa - eräiden arvioiden mukaan jopa yli 2000 teosta - että siitä on mahdotonta tehdä kattavia yleistyksiä. Hänet koetaan brasilialaisen musiikin henkilöitymäksi, ja brasilialaisella kansanmusiikilla oli suuri merkitys hänen innoittajanaan, mutta yhtä lailla tietoisuus eurooppalaisen taidemusiikin traditiosta Bachista 1900-luvun alun modernismeihin heijastuu hänen laaja-alaisessa tuotannossaan.

Assobio a jato on sävelletty 1950 New Yorkissa huilun ja sellon erilaisuudessaan toimivalle ja toisiaan täydentävälle sointiyhdistelmälle. Valssin tahdissa keinuvassa avausosassa sellon melodiat saavat ensin pääroolin huilu säestäessä, sitten asetelma kääntyy ympäri huilun ryhtyessä solistiksi sellon jättäytyessä säestäjäksi. Osan erikoisuuksiin kuuluu se, että se soitetaan da capo eli kahteen kertaan. Mietteliästä hidasta keskiosaa hallitsee huilun alussa esittelemä teema, joka kuullaan osassa kahdesti hiukan muuntuneena mutta perusaiheensa säilyttävänä, ja tämän pääaiheen avausmotiivi toistetaan vielä muutaman kerran osan päätöksessä. Finaaliosassa huilu kieppuu lintumaisen eloisasti sellon rouhean säestyskuvion yllä. Lopussa huilun ylöspäiset kuviot huipentuvat erikoiseen hälymäiseen soittotekniikkaan "Jet Whistle", josta teos on saanut brasiliankielisen nimensä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

François Devienne (1759–1803):
Kvartetto D-duuri op. 66 nro 2 huilulle ja jousitriolle

Allegro
Adagio cantabile
Rondo allegretto

"Ranskan Mozart" tai "huilun Mozart" olivat lempinimiä, joilla François Devienne tunnettiin omana aikanaan. Hän oli Mozartin ikätoveri ja tyylillisestikin lähellä tätä. Huilun mainitseminen taas viittaa sekä hänen uraansa huilistina että hänen runsaaseen huilutuotantoonsa. Hän työskenteli lisäksi fagotistina ja Ranskan vallankumouksen jälkeen vuodesta 1795 Pariisin konservatorion huilunsoiton professorina varhaiseen kuolemaansa 1803. Hän kirjoitti myös huilunsoiton oppikirjan Méthode de Flûte Théorique et Pratique (1793).

Deviennen tuotantoon sisältyy suunnilleen 300 teosta, mukana 12 huilukonserttoa ja viisi fagottikonserttoa, sinfonioita puupuhaltimille sekä suuri määrä kamarimusiikkia. Hän sävelsi myös 12 oopperaa, joista Les visitandines (1792) oli huomattava menestys Pariisissa.

   Kuusi kvartettoa huilulle ja jousitriolle sisältävä opus 66 ilmestyi vuonna 1794. Opuksessa toisena oleva D-duuri-kvartetto alkaa valoisalla ja määrätietoisella allegro-osalla, jossa huilulla on päärooli mutta jossa myös jousilla on itsenäistä sanottavaa. Valoisaa tunnelmaa varjostaa lyhyt mollikäänne.

Teoksen keskellä on seesteisen tasapainoinen hidas osa, jossa huilu ensin esittelee pääaiheen ja myöhemmin koristelee sitä elegantein kuvioin. Osan keskellä on mollijakso, jossa jouset nousevat päärooliin. Finaalina on kepeän elegantti rondo-osa, jossa ensimmäinen sivuepisodi nostaa jouset taas esiin, toinen puolestaan kääntyy mollin tummempiin tunnelmiin, kunnes rondoteeman paluu päättää teoksen.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Sebastian Fagerlund (s. 1972):
Oceano jousitriolle

Sonore
Agitato

Sebastian Fagerlundin orkesteri- ja kamarimusiikilla on hedelmällinen keskinäinen suhde, joskus suora ja toisiaan ruokkiva, joskus taas vaihtelua sävellyksellisiin tehtävänasetteluihin tuova. Yhteistä on usein latautunut soittimellinen ote.

Jousitriolle sävelletty Oceano (2010) kytkeytyi Turun valintaan Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011. Se tilattiin konserttisarjaan, jonka esityspaikat olivat vanhalla Turusta Ahvenmaan kautta Tukholmaan vieneellä postivenereitillä. Siitä Fagerlundille syntyi ajatus, jonka mukaisesti "erilaiset elementit ilmestyvät, matkustavat, katoavat ja ilmestyvät jälleen uudelleen".

Oceanossa on kaksi osaa, jotka perustuvat samalle perusmateriaalille. Teosta jäsentää pysyvyyden ja muutoksen vuorovaikutus – tai niin kuin Fagerlund on todennut "pinnan tapahtumat elävät rinnakkain syvyyksien hitaiden virtausten kanssa". Paikoin voi kuvitella kuulevansa Lähi-idän perinnemusiikin tai balkanilaisen folklorismin kaikuja. Sekin – etäisyyksien päästä saapuvien kulttuuristen vaikutteiden saapuminen – kuuluu merellisyyden olemukseen.

Merellinen innoitus on ilmeinen jo avaustahdeissa, joissa sellon ja alttoviulun päällekkäiset kvintit huokailevat meren hitaanraskaana hengityksenä. Viulu tulee mukaan omilla glissandojen värittämillä kuvioillaan ja herättää musiikin eloon. Toinen osa purkautuu esiin aggressiivisena rytmisyytenä mutta saa paikoin myös keveämmän, scherzomaisen ilmeen. Lopussa palataan alun tunnelmiin.

Teosesittely: Kimmo Korhonen