Kristian Winther

Tämä on mennyt tapahtuma.

Sammumaton sinfonia

Olli Mustonen, kapellimestari 
Kristian Winther, viulu 
Turun filharmoninen orkesteri

Jean Sibelius: Aallottaret op. 73
Ottorino Respighi: Concerto gregoriano
Carl Nielsen: Sinfonia nro 4 ”Sammumaton”

Valkeneva aamu merellä, auringossa kimmeltelevä aallokko. Tammikuun pimeys saa väistyä, kun kevätkausi aloitetaan Sibeliuksen sinfonisella runolla Aallottaret. Seuraavaksi matkataan Italian lämpöön. Respighin Concerto gregoriano sai kantaesityksensä Roomassa, ja inspiraationsa gregoriaanisesta kirkkolaulusta. Konserton tulkkina on australialaisviulisti Kristian Winther. Winther on kantaesittänyt Mustosen musiikkia, ja nyt taiteilijat tekevät jälleen yhteistyötä. Illan päätöksenä on Nielsenin dramaattisin sinfonia.

Esiintyjät

Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
kapellimestari
Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
kapellimestari

Olli Mustosen persoonassa toiminta kapellimestarina, pianistina ja säveltäjänä yhdistyy kokonaisvaltaiseksi muusikkoudeksi harvinaisella tavalla.

Viime kausilla Mustonen on esiintynyt mm. Lontoon sinfoniaorkesterin, Mariinski-teatterin orkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen solistina. Kapellimestarina hän on viime vuosina tehnyt yhteistyötä mm. Jerusalemin sinfoniaorkesterin ja lukuisten eurooppalaisten orkesterien kanssa. Perustamansa Helsingin Festivaaliorkesterin kanssa hän on tehnyt kiertueita Keski-Euroopassa, Japanissa ja Kiinassa.

Mustosen sävellystyössä ovat viime aikoina keskeisellä sijalla olleet suurimuotoiset kamarimusiikkiteokset – viime vuosina ovat valmistuneet mm. pianokvintetto ja jousikvartetto. Syyskuussa sai Amsterdamissa ja Lontoossa kantaesityksensä Ian Bostridgelle ja Steven Isserlisille sävelletty, Kalevalaan pohjautuva ”Taivaanvalot” – sinfonia tenorille, sellolle ja pianolle. Beethovenin 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Bonnin Beethovenhaus tilasi Mustoselta jousiseksteton, joka kantaesitettiin heidän Beethoven-festivaalillaan helmikuussa 2020.

Mustosen levytystuotanto on laaja, ja sisältää esimerkiksi Edison- ja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Šostakovitšin preludien levytyksen. Viime vuosien äänitteistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen levytys, sekä RSO:n ja kapellimestari Hannu Linnun kanssa toteutettu Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytys.

Mustonen on valittu vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon saajaksi. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna 2003.

Kristian Winther, kasvokuva
Kristian Winther
viulu
Kristian Winther, kasvokuva
Kristian Winther
viulu

Kristian Winther tunnetaan virtuoottisena viulusolistina ja energisenä kamarimuusikkona.  Winther on esiintynyt solistina muun muassa Sydneyn, Melbournen, Queenslandin, Christchurchin ja Tasmanian sinfoniaorkestereiden kanssa. Hän on esiintynyt muun muassa kapellimestareiden Jessica Cottis, Olli Mustonen, Miguel Harth-Bedoya, Marcus Stenz, Oleg Caetani, David Robertson ja Fabian Russell kanssa.

Winther on esiintynyt vierailevana konserttimestarina Mahler Chamber Orchestrassa, Melbournen sinfoniaorkesterissa ja West Australian Symphony Orchestrassa. Hän on lisäksi toiminut johtajana ACO Collectivessa, eli Australian kamarimusiikkiyhtyeessä. Winther on intohimoinen kamarimusiikin esittäjä, ja voittanut TinAlley String Quartetin kanssa ensimmäisen palkinnon Banff International String Quartet -kilpailussa.

Winther esittää uutta musiikkia säännöllisesti. Hän on kantaesittänyt Olli Mustosen sonaatin viululle ja orkesterille Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa, Mustosen johtaessa orkesteria. Lisäksi hän on ensiesittänyt Australiassa muun muassa säveltäjien Louis Andriessen, Knussen, Kurtag, Salonen, Rihm, Widmann, Kelly-Marie Murphy ja John Adams teoksia.

Winther soittaa Jean-Baptiste Vuillaumen Pariisissa valmistunutta viulua vuodelta 1859. Soittimen on antanut lainaan UKARIA Cultural Centre.

Teokset

Jean Sibelius (1865-1957):
Aallottaret op. 73

Vaikka Sibelius loi teoksissaan omaperäisen ja yksilöllisen sävelkielen, hän ei ollut immuuni ulkopuolisille virikkeille. Lemminkäissarjassa (1895/97) hän mukautui myöhäisromantiikan postwagneriaanisiin pyrkimyksiin, sinfoninen runo Pohjolan tytär (1906) voidaan kokea kansallisena muunnelmana Richard Straussin rikkaasta orkesterityylistä ja neljäs sinfonia (1911) oli hänen vastauksensa varhaisen ekspressionismin haasteisiin.

Yhdysvaltalaisen Norfolkin musiikkijuhlien tilaama sävelruno Aallottaret (1914) oli Sibeliuksen kädenlyönti impressionismin kanssa. Siinä ei kuitenkaan ole kyse impressionismista puhtaassa debussyläisessä mielessä vaan tiettyjen impressionismille ominaisten piirteiden sulautumisesta Sibeliuksen omaan ilmaisuun. Selkeiden teemojen sijasta musiikki rakentuu lyhyistä, usein ääriviivoiltaan häilyvistä aihelmista, rytmiikka on monesti elastisesti aaltoilevaa ja sointiväreillä on tavallista keskeisempi rooli. Hengeltään Aallottaret onkin lähempänä antiikin Kreikan mytologiaa kuin Sibeliuksen suosimaa kalevalaisuutta.

Aallottarien keskeisiä elementtejä ovat avauksen maagisesta sointimaisemasta esiin piirtyvä, huilujen läpikuultavan välkkeen valaisema ensimmäinen teema sekä tummemmin sävytetty, ikään kuin pinnan alle, meren syvyyksiin uppoutuva toinen teema. Molemmat teemaelementit kuullaan uudelleen muuntuneessa, tehostetussa muodossa, ja lopulta musiikin voimavirrat kasaantuvat vaikuttavaan, valtameren voimaa huokuvaan huipennukseen, "suuren aallon murtumiseen" niin kuin amerikkalaiskriitikko Olin Downes maalaili.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Ottorino Respighi (1879-1936):
Concerto gregoriano

Andante tranquillo (attacca)
Andante espressivo e sostenuto
Finale (Alleluja): Allegro energico

Ottorino Respighi tunnetaan parhaiten kolmesta Roomaa kuvaavasta ja aiheensa säihkyvän värikylläiseen asuun pukevasta sävelrunosta: Rooman suihkulähteitä (1916), Rooman pinjoja (1924) ja Rooman juhlia (1928). Niiden impressionismia ja myöhäisromantiikkaa yhdistelevän taiturillisen orkestraalisuuden rinnalla Respighin tuotannossa oli kuitenkin myös historiallisempi juonteensa. Se kumpusi usein hänen kiinnostuksestaan vanhaa musiikkia kohtaan ja tuli esiin monina vanhan musiikin sovituksina ja mukaelmina.

Viulukonsertossa Concerto gregorianico (1921) vanhan musiikin ainekset on sulautettu eheästi osaksi Respighin myöhäisromanttista sävelkieltä. Syvimmin sukulaisuus gregorianiseen kirkkolauluun tulee esiin modaalisuutena eli tukeutumisena vanhoihin kirkkosävellajeihin, joista tässä tapauksessa keskeisiä ovat doorinen, aiolinen ja lyydinen. Viuluosuus on vuoroin pitkinä linjoina kaartuva, vuoroin vilkkaasti kuvioiva.

Kolmiosaisen konserton avausosassa rauhallisemmat jaksot kehystävät liikkuvampaa ja paikoin tanssillisempaa keskijaksoa. Osan päättävä viulun soolokadenssi on enemmän tunteikas kuin virtuoosinen ja johdattaa tauotta vuolaan voimakasilmeiseen keskiosaan. Viulu esittelee sen pääaiheen ekspressiivisenä, gregorianiikalla tyylittelevänä cantilenana. Pääteema alkaa käyrätorvien tarmokkaalla pääteemalla. Osassa on myös lyyrinen elementti, varsinkin hitaammassa välitaitteessa, mutta pääteeman paluun myötä osa saa mahdikkaan päätöksen, joka kuvastaa otsikon Alleluja-luonnetta.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Carl Nielsen (1865-1931):
Sinfonia nro 4, "Sammumaton"

Allegro –
Poco allegretto –
Poco adagio quasi andante –
Allegro

Kun Carl Nielsen alkoi vuonna 1914 hahmotella neljättä sinfoniaansa, hän totesi monille ystävilleen, että se poikkeaisi selvästi edeltäjistään. Kahden varhaisimman sinfonian – vielä osittain Brahmsin jäljillä kulkevan esikoissinfonian (1892) ja neljää luonnetyyppiä kuvailen toisen sinfonian (1902) – jälkeen hän oli luonut kolmannessa, Sinfonia espansivassa (1911), ensimmäisen todella suurten mittojen sinfoniansa ja samalla yhden positiivisimmista teoksistaan. Neljännessä hän halusi hakeutua kohti dramaattisempaa ilmaisua, johon hänen oli helppo löytää sytykkeitä ympäriltään. Vaikka ensimmäinen maailmansota ei suoraan koskettanut Tanskaa, se osoitti, minkälaisia hirviömäisiä voimia ihmiskunnassa piili. Toisaalta Nielsen koki myrskyjä myös henkilökohtaisella rintamalla, sillä hän ajautui 1910-luvun puolivälissä syvään aviokriisiin, joka erotti hänet ja hänen kuvanveistäjävaimonsa Anne Marien moneksi vuodeksi toisistaan.

Neljäs sinfonia Det uudslukkelige (Sammumaton) valmistui tammikuussa 1916, vain reilut kaksi viikkoa ennen Kööpenhaminassa helmikuun alussa ollutta kantaesitystä. Sinfonia saavutti loistavan menestyksen, vaikka jotkut kuulijat hämmentyivätkin sen rajuista voimapurkauksista. Nykyisin se on yhdessä viidennen (1922) kanssa arvostetuin Nielsenin kuudesta sinfoniasta ja yksi 1900-luvun sinfonisista merkkiteoksista.

Nielsen selvitti partituurissa neljännen sinfonian lisänimeä: "Säveltäjä on halunnut yhdellä sanalla viitata siihen, mitä vain musiikki kykenee täysin ilmentämään: perustavanlaatuista elämäntahtoa. Musiikki on elämää ja sen tavoin sammumatonta." Tämän peribeethoveniaanista tahtoa ilmentävän ajatuksen ohella otsikkoa voi lähestyä myös sinfonian kokonaismuodon kautta, sillä kyseessä on tauotta soitettava ja siinäkin mielessä "sammumaton" kokonaisuus. Teos jäsentyy silti perinteisen sinfonian tapaan neljään selvästi toisistaan erottuvaan osaan, joista rakentuu tiivis, lähes eeppisesti hahmottuva musiikillinen kertomus. Kyseessä on voitonsinfonia, mutta helpolla voittoa ei saavuteta.

Nielsen operoi neljännessä sinfoniassa rajuilla musiikillisilla vastakohtaisuuksilla, ja teosta kutsuttiin syntyaikoinaan usein "sotasinfoniaksi". Jo heti ensiosan alussa musiikki leimahtaa täyteen roihuun ilman mitään valmistelevia eleitä. Tapahtumat laantuvat purkauksenomaisesta alusta klarinettien rinnakkaistersseillä alkavaan tasapainottavaan sivuteemaan, joka saa sinfonian myöhemmissä vaiheissa tärkeän roolin. Harhailevasti alkavasta mutta rajuihin kärjistyksiin yltyvästä kehittelystä liu'utaan tiivistettyyn kertaukseen ja edelleen lämminhenkisen pastoraaliseen, pääosin puhaltimille kirjoitettuun Poco allegretto –osaan. Se on scherzon asemassa mutta luonteeltaan lähempänä monien Brahmsin sinfonoiden intermezzo-tyyppistä väliosaa.

Kolmantena olevaa hidasta osaa hallitsee elegisen intensiivinen pitkälinjaisuus. Osan lopulla musiikki puristuu hehkuvaan nousuun, jonka tasaannuttua jousten viuhuvat juoksutukset vievät energiseen finaaliin. Siinä vastavoimat tiivistyvät kahden toisistaan erilleen sijoitetun patarumpalin kuuluisissa kaksintaisteluissa. Osan lopulla ensiosan sivuteema alkaa vähitellen työntyä esiin kudoksesta ja vie sinfonian triumfaaliseen päätökseensä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen