Tämä on mennyt tapahtuma.
Kotimaan ääniä
Ari Rasilainen, kapellimestari
Ulf Wallin, viulu
Turun filharmoninen orkesteri
Jean Sibelius: Karelia-alkusoitto op. 10
Einojuhani Rautavaara: Viulukonsertto
Erkki Melartin: Sinfonia nro 6 op. 100
Keväällä Ari Rasilaisen johdolla kuultiin kiitelty tulkinta Melartinin 5. sinfoniasta, ja nyt matka jatkuu 6. sinfonian maisemiin. Rautavaara kirjoitti viulukonserttonsa loppujakson New Yorkissa, pilvenpiirtäjistä inspiroituneena. Konserton tulkkina on ruotsalainen Ulf Wallin, jonka käsittelyssä teos pääsee täyteen loistoonsa. Ilta alkaa Sibeliuksen Karelia-alkusoitolla. Teos on yhdessä Karelia-sarjan kanssa jäänyt elämään säveltäjämestarin Viipurilaisen Osakunnan tilaisuuteen säveltämästä historiallisen kuvaelman musiikista.
Esiintyjät
Ari Rasilainen kuuluu oman sukupolvensa tunnetuimpiin suomalaiskapellimestareihin. Hän opiskeli orkesterinjohtoa Sibelius-Akatemiassa Jorma Panulan luokalla ja täydensi opintojaan Arvīds Jansonsin oppilaana sekä Berliinissä viulutaiteilija Aleksander Labkon johdolla. Orkesterityön ohella hän on esiintynyt viulusolistina ja kamarimuusikkona, ja pyrkii vielä nykyäänkin jättämään aikaa kamarimusiikille.
Rasilainen oli Lappeenrannan kaupunginorkesterin ylikapellimestari vuosina 1985–89, Tampereen kaupunginorkesterin päävierailija ja kapellimestari 1989–94 ja Norjan radion orkesterin ylikapellimestari 1994–2002. Hän työskenteli myös Jyväskylä Sinfonian (1994–98) ja Pori Sinfoniettan (1999–2004) ylikapellimestarina. Vuosina 2002–09 Rasilainen toimi Rheinland-Pfalzin saksalaisen valtionorkesterin musiikkijohtajana, minkä ohella hän vieraili säännöllisesti eri orkestereissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tanskalainen Aalborgin sinfoniaorkesteri kutsui Ari Rasilaisen vuonna 2002 pysyväksi päävierailijakseen. Syksystä 2016 hän on Südwestdeutsche Philharmonien ylikapellimestari. Viimeaikaisiin oopperatöihin lukeutuvat muun muassa Jevgeni Onegin Ranskassa sekä Lentävä Hollantilainen ja Salome Saksassa.
Rasilainen on kunnostautunut myös levyttävänä kapellimestarina. Hän on työskennellyt menestyksekkäästi monien levy-yhtiöiden kanssa ja johtanut yli 50 levyllä. Rasilainen on toiminut Würzburgin musiikkikorkeakoulussa orkesterinjohdon professorina vuodesta 2011.
Ruotsalainen viulisti Ulf Wallin opiskeli Tukholman kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa professori Sven Karpen johdolla sekä Wienissä musiikin ja esittävän taiteen yliopistossa Wolfgang Schneiderhanin johdolla. Wallin on konsertoinut Aasiassa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Wallin on tehnyt yhteistyötä useiden menestyneiden kapellimestareiden kuten Jesús Lopéz Cobosin, Manfred Honeckin, Paavo Järven, Andrew Manzen, Esa-Pekka Salosen, Walter Wellerin ja Franz Welser-Möstin kanssa. Wallin on myös kysytty kamarimuusikko, ja hän on esiintynyt muun muassa Bruno Caninon, Barbara Hendricksin, Heinz Holligerin, Roland Pöntisen ja András Schiffin kanssa.
Ulf Wallin on lisäksi esiintynyt useilla festivaaleilla, kuten Lucernen, Berliinin ja Schleswig-Holsteinin festivaaleilla, Schubertiade-musiikkifestivaaleilla Schwarzenbergissä, Musiktage-festivaaleilla Mondseessa sekä Marlboron musiikkifestivaaleilla. Wallin on tehnyt yli 50 levytystä eri levymerkeille, ja esiintynyt useasti niin radiossa kuin televisiossakin.
Wallin on Berliinin Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulun viulunsoiton professori ja vieraileva professori Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopistossa. Hän on myös toiminut merkittävien kansainvälisten viulukilpailujen tuomaristossa. Vuonna 2013 Zwickaun kaupunki myönsi hänelle Robert Schumann -palkinnon ja vuonna 2014 hänet valittiin Ruotsin kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan. Ulf Wallin soittaa Domenico Montagnana -viulua vuodelta 1746.
Teokset
Kun Helsingin yliopiston Viipurilainen Osakunta ryhtyi 1893 suunnittelemaan kuvaelmasarjaa Karjalan historiasta, oli luultavasti alusta lähtien selvää, että musiikki tilattaisiin Sibeliukselta. Hän oli noussut lyhyessä ajassa Suomen johtavaksi säveltäjäksi, ja varsinkin Kullervo-sinfonian ensiesitys huhtikuussa 1892 ja Sadun ensiesitys helmikuussa 1893 olivat luoneet hänelle vankan aseman, vaikka joissakin piireissä hänen uudenlaista tyyliään myös oudoksuttiin.
Kuvaelmasarja esitettiin Helsingin Seurahuoneella 13. marraskuuta 1893. Menestys oli suurenmoinen, jopa siinä määrin että suuri osa musiikista jäi tuon tuostakin huutoihin ja taputuksiin puhjenneen yleisön metelöinnin alle. Elettiin aikoja, jolloin kansallinen herääminen vaikutti jo vahvasti suomalaisten mielissä, ja kuvaelmasarjan esitys vetosi kuulijoiden isänmaallisiin tunteisin. Kyseessä oli Sibeliuksen ensimmäinen laaja näyttämömusiikki, jollaisia hän sävelsi myöhemmin jatkossa sekä kuvaelmiin että näytelmiin.
Sibelius kirjoitti Karjalan historian kuvaelmasarjaa varten alkusoiton ja seitsemän muuta kappaletta. Näistä alkusoitto julkaistiin myöhemmin omana opuksenaan (op. 10), minkä lisäksi Sibelius muokkasi kuvaelmamusiikista suositun kolmiosaisen Karelia-sarjan (op. 11). Karelia-alkusoittoa hallitsee reipashenkinen pääteema, jota seuraa tunteikkaampi kansanomaisesti laulava aihe. Teoksessa kuullaan myös fanfaari-aihe ja tanssikatkelma, jotka ovat tuttuja Karelia-sarjan Intermezzosta, sekä rauhallisempi välitaite, jonka jälkeen pääaihe vie teoksen valoisaan päätökseensä.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Tranquillo
Energico
Einojuhani Rautavaara totesi kerran, että konsertto merkitsi hänelle ennen muuta "draamaa, yksilön ja yhteisön konfliktia". Tästä lähtökohdasta hänen 12 teosta käsittävässä konserttosarjassaan on monia muunnelmia, mutta yksilön ääni on niissä aina kuuluvilla, yhtä lailla solistin kuin Rautavaaran oma säveltäjänäänikin.
Viulukonsertto valmistui 1977, aikana jolloin Rautavaara eli urallaan "postmodernia", erilaisia tyylivaihtoehtoja yhdistelevää vaihetta. Viulukonsertto on kaksiosainen teos, jonka avausosaa Rautavaara on luonnehtinut perinteisen avausosan ja hitaan osan yhdistelmäksi ja toista osaa puolestaan scherzon ja finaalin synteesiksi. Ensimmäisessä osassa viulisti matkaa laajakaarisine melodioineen erilaisten sointimaisemien läpi, ja mukana on yhtä lailla vuolasta uusromanttisuutta, arabeskimaista kuvioivuutta, pointillistista modernismia kuin koraalimaisia tekstuureja.
Toisessa osassa on keskeisellä sijalla solistin intensiivinen, tehokkaasti sahaava kuvioisuus, joka keskeytyy oboeiden merkitsemään lyyriseen välikkeeseen ja sitä seuraavaan viulun soolokadenssiin. Rytminen iskevyys nousee jälleen esiin kiihkeässä loppujaksossa, joka vaatii soittajaltaan hyvää jousikättä. Rautavaara kirjoitti loppujakson New Yorkissa ja koki, että sillä oli vahva yhteys näkymään, joka aukeni hänen studionsa ikkunasta: "Downtownin pilvenpiirtäjiä, joiden tuhansissa ikkunoissa valot syttyivät ja sammuivat lakkaamatta läpi yön ja päivän, kun kuulin 5th Avenuen alati vaihtuvan, loputtoman äänivirran..."
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Andante – Allegro moderato
Andante
Allegro
Finale (Allegro con fuoco – Allegro moderato)
Erkki Melartin kirjoitti laajan, monipuolisesti eri teoslajit kattavan, ja myös ilmaisullisesti moniulotteisen tuotannon, jonka vankkana selkärankana ovat kuusi sinfoniaa. Hän loi sinfoniansa lähes samanaikaisesti Sibeliuksen seitsemän sinfonian kanssa, mutta pystyi kehittämään vanhempaan suomalaismestariin verrattuna yllättävänkin itsenäisen ja omaehtoisen sinfonisen tyylin. Sibeliusta läheisempänä esikuvana olikin ajan toinen suuri sinfonikko Gustav Mahler.
Kuudes sinfonia (1924) muodostaa komean ja tyylillisesti rohkean päätöksen Melartinin sinfoniasarjalle. 1920-luvun modernit virtaukset ovat kuuluvilla sen musiikissa ja täydentävät sen myöhäisromanttista perustaa. Teos rakentuu neliosaiseksi kokonaisuudeksi, jossa laajat ja painokkaat ääriosat kehystävät kevyempiä väliosia.
Ensiosa kasvaa esiin sameanraskaasta, sävellajittomasta syvyydestä. Kuusisäveliseksi rakentuva kokosävelsointu muodostaa taustan sinfonian johtoaiheeksi hahmottuvalle käyrätorvien uljaalle teemalle, joka esiintyy myös toisessa ja neljännessä osassa. Surumarssimaisen raskas, paikoin mahleriaaninen alkujakso purkautuu kiihkeäsykkeiseksi keskijaksoksi, mutta osan lopussa vajotaan takaisin alun syvyyksiin.
Toisena oleva hidas osa kasvaa alun lyyrisyydestä kontrapunktiseen melodiseen vuolauteen. Kolmantena on eloisasti häilyvä scherzo, jossa on myös lämminhenkistä laulavuutta. Kiihkeillä juoksutuksilla alkavan finaalin monien eriluonteisten käänteiden keskeltä nousee esiin uljas melodinen aines, joka vie teoksen lopulta komeaan päätökseen.
Teosesittely: Kimmo Korhonen