John Storgårds CREDIT Marco Borggreve

Tämä on mennyt tapahtuma.

Ilta John Storgårdsin kanssa

John Storgårds, kapellimestari 
Rosanne Philippens, viulu 
Turun filharmoninen orkesteri

Lauri Ikonen: Sinfonia nro 6 e-molli (kantaesitys) 
Béla Bartók: Viulukonsertto nro 1 
Anton Bruckner: Sinfonia nro 6 A-duuri WAB 106 

Rosanne Philippensin taito kommunikoida musiikin kautta on nostanut hänet Alankomaiden suosituimpien viulistien joukkoon. Bartókin viulukonsertto kantaesitettiin säveltäjän jo kuoltua, useita vuosikymmeniä teoksen säveltämisen jälkeen. Konsertti jatkuu unohdettujen teosten teemalla, kun kantaesityksensä viimein tänä iltana saa kansallisromantikko Lauri Ikosen 6. sinfonia. Sibeliuksen aikalaisen teoksen tuo konserttiohjelmaan Pro Finlandia -mitalin vuonna 2012 saanut John Storgårds. Merkittävä ilta päättyy Brucknerin runsaaseen ja kekseliääseen 6. sinfoniaan. 

Turvallisuutesi on meille tärkeää. Tutustuthan korona-ajan turvallisuusohjeisiimme tästä linkistä.

Esiintyjät

John Storgårds (c) Marco Borggreve
John Storgårds
kapellimestari
John Storgårds (c) Marco Borggreve
John Storgårds
kapellimestari

John Storgårds aloitti muusikon uransa viulistina, ja toimi konserttimestarina monissa orkestereissa Suomessa ja ulkomailla ennen siirtymistään Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan kautta kapellimestariksi. Viulistin ura jatkuu edelleen solistitehtävien ja kamarimusiikin merkeissä.

Ulkomaisia kiinnityksiä Storgårdsilla on 2012 alkanut kiinnitys BBC Philharmonic Orchestran päävierailijaksi, nykyisin Chief Guest Conductor, ja syksystä 2015 alkaen päävierailijan kiinnitys Ottawassa National Arts Center Orchestrassa. Hän johtaa myös säännöllisesti muun muassa St. Louisin, Toronton ja Detroitin sinfoniaorkestereita ja Scottish Chamber Orchestraa. Alkaneella kaudella 2021-22 Storgårds debytoi myös Berliinin filharmonikkojen johtajana. Muita kauden merkittäviä tapahtumia ovat Sebastian Fagerlundin kamarisinfonian kantaesitys Tapiola Sinfonietan kanssa helmikuussa, Fazil Sayn uuden kaksoiskonserton kantaesitys Münchenin filharmonikkojen kanssa, sekä paluu Göteborgin sinfonikkojen ja Stuttgartin radio-orkesterin eteen. 

Storgårdsin diskografia on laaja, sisältäen paitsi keskeistä orkesterikirjallisuutta monien eri orkestereiden kanssa, myös suuren määrän harvemmin esillä olevia teoksia. Esimerkkeinä mainittakoon Sibeliuksen ja Nielsenin sinfonioiden kokonaislevytykset BBC filharmonikkojen kanssa, Helsingin kaupunginorkesterin kanssa tehdyt Madetoja- ja Korngold-levyt, ja Mahlerin 10. sinfonia sekä tuore Outi Tarkiainen -levytys Lapin kamariorkesterin kanssa.

Hänen tärkein viulunsoitonopettajansa oli Chaim Taub.

Rosanne Philippens (c) Marco Borggreve
Rosanne Philippens
viulu
Rosanne Philippens (c) Marco Borggreve
Rosanne Philippens
viulu

Rosanne Philippensin soittotapaa on kuvailtu hienostuneeksi, eloisaksi ja virheettömäksi. Philippensin musiikillisesta ilmaisusta huokuu synnynnäinen musikaalisuus ja vilpitön lähestymistapa musiikkiin.

Philippensiä opetettiin pienestä pitäen Amstelveenin musiikkikoulussa. Hän jatkoi opintojaan Haagin kuninkaallisessa konservatoriossa ja Berliinin Hanns Eisler -akatemiassa. Philippens voitti ensimmäisen palkinnon Hollannin kansallisessa viulukilpailussa vuonna 2009 ja Freiburgin kansainvälisessä viulukilpailussa vuonna 2014.

Philippensin suosio on suurta Alankomaissa, jossa hän esiintyy säännöllisesti niin solistina kuin kamarimuusikkona. Philippensin viimeaikaisiin kohokohtiin kuuluvatkin esiintymiset Rotterdamin filharmonikoiden, Alankomaiden radion filharmonisen orkesterin ja Residentie-orkesterin kanssa. Alankomaiden ulkopuolella Philippens on soittanut muun muassa Barcelonan ja Vancouverin sinfoniaorkestereiden kanssa ja orkesterien kanssa eri puolella Saksaa, Suomea ja Sveitsiä.

Philippens uskoo vahvasti klassisen musiikin rajojen rikkomiseen ja onkin pyörittänyt omaa konserttisarjaansa ”The Amsterdam Salon Pop-Up”. Konserttisarjan pyrkimyksenä on ollut tarjota kuulijoilleen kokemuksen korkeatasoisista, salonkitunnelmaisista konserteista epätavallisissa ympäristöissä.

Teokset

Lauri Ikonen (1888-1966):
Sinfonia nro 6

Andante – Allegro non troppo
Andantino quasi allegretto
Allegro
Andante con moto – Allegro giusto – Allegro brioso

Säveltäjä työskentelee aina jonkinlaisessa yhteydessä aikaansa ja ympäristöönsä. Mutta mitä tehdä, jos taiteelliset olosuhteet säveltäjän ympärillä ovat jatkuvassa murroksessa? Onko parempi pysyä sitkeästi omissa ihanteissaan vai pitääkö seurata ajan uusia tyylivirikkeitä?

Lauri Ikosen elämä ja ura sijoittuivat aikaan, jota värittivät kenties suuremmat musiikilliset muutokset kuin minään muuna aikakautena. Kun hän aloitti uransa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, elettiin myöhäisromantiikan viimeistä kukoistusta, johon yhdistyi Suomessa vahvoja kansallisia sävyjä. Seuraavina vuosikymmeninä koettiin monia uusia tyylimullistuksia, ja Ikosen viimeisten teosten aikoihin elettiin jo sodanjälkeisen avantgarden ja sarjallisuuden aikaa.

Näiden murrosten keskellä Ikonen pysyi uskollisena omalle jo varhain omaksumalleen romanttiselle tyylille. Häntä onkin kutsuttu "viimeiseksi sibeliaaniksi". Hänen painokkaimman teossarjansa muodostavat kuusi sinfoniaa, joiden lisäksi hän sävelsi konsertot pianolle, sellolle ja viululle sekä laajamuotoista kamarimusiikkia. Ikonen oli säveltäjänä lyyrikko, ja ehkä luonteenomaisimman teosryhmän muodostavat hänen lukuisat yksin- ja kuorolaulunsa. Paitsi säveltäjänä Ikonen muistetaan myös arvokkaasta työstään säveltäjien tekijänoikeusjärjestön Teoston perustajana ja ensimmäisenä toiminnanjohtajana 1928-31. Lisäksi hän työskenteli musiikkikriitikkona.

Ikonen opiskeli 1906-10 musiikkia Helsingin Musiikkiopistossa ja musiikkitiedettä yliopistossa ja täydensi opintojaan ennen maailmansotaa Berliinissä ja Pariisissa. Hän piti ensimmäisen sävellyskonserttinsa Viipurissa 1916, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki esikoissinfoniallaan (1920), ja toinen sinfonia valmistui jo kaksi vuotta myöhemmin. 1930-luvun alussa hän sairastui vakavasti – omien sanojensa mukaan kokien "ankaran hermojen ja mielen järkytyksen" – mutta sai luomisvoimansa takaisin muutaman vuoden kuluttua. Kolme seuraavaa sinfoniaa valmistuivat tiiviissä tahdissa vuosina 1942-43.

Kuudennen sinfonian tarkkaa syntyaikaa ei tiedetä, mutta teoksen arvellaan valmistuneen 1950-luvulla. Se, samoin kuin sitä edeltänyt viides sinfonia, jäi kuitenkin esittämättä Ikosen elinaikana. Säveltäjän tyttärenpoika John Storgårds kantaesitti viidennen sinfonian Tampereella 2017, ja nyt on vuorossa kuudennen sinfonian kantaesitys.

Kuudes sinfonia ilmentää Ikosen perinteille uskollista tyyliä. Jokaisella osalla ja osien jaksoilla on tonaalista tukipistettä ankkuroivat etumerkinnät, ja e-mollissa alkanut teos päättyy finaalissa E-duuriin. Ikonen kirjoittaa usein pelkistettyä ja paikoin kamarimusiikillistakin orkesteritekstuuria ja säästää suurempia voimapurkauksia muutamiin harkittuihin tuokioihin.

Teos jakaantuu sinfonisen tradition mukaisesti neljään osaan. Avausosa, samoin kuin finaali, alkaa lyhyellä johdantovaiheella,

jota seuraa varsinainen allegro-jakso. Toisena osana on suhteellisen liikkuva hidas osa, jolle antaa ilmettä eri tahtilajien monimuotoinen käyttö, esimerkiksi alkujaksossa vuorottelevat 5/4- ja 3/4-tahtilajit. Kolmas osa on tasajakoinen, hiukan gavottimainen scherzo laveampine trio-jaksoineen ja päätöksenä teoksen suurimpaan huipennukseen kasvava finaali.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Béla Bartók (1881-1945):
Viulukonsertto nro 1 Sz. 36

Andante sostenuto
Allegro giocoso

Bartókin varhaisen aikuisuuden suuriin tunnemyrskyihin kuului rakastumien nuoreen viulistilupaukseen Stefi Geyeriin. Heistä tuli hyviä ystäviä, mutta Bartókin rakkauteen Stefi ei vastannut. Ihastuminen jätti kuitenkin jälkensä Bartókin musiikkiin, sillä hän sävelsi Stefin innoittamana vuosina 1907-08 viulukonserton, joka kuitenkin jäi aikanaan esittämättä. Bartók käytti konserton ensiosaa hiukan myöhemmin teoksen Kaksi muotokuvaa ensimmäisenä osana. Konserton partituuri jäi Stefille ja tuli julkisuuteen vasta hänen kuolemansa jälkeen 1956, jolloin se sai järjestynumeron 1, ja aiemmin pelkkänä "viulukonserttona" tunnettu toinen konsertto (1936-39) numeroitiin toiseksi konsertoksi.

Ensimmäinen viulukonsertto kuuluu Bartókin varhaiskauden teoksiin eikä vielä edusta sitä kansanmusiikista virikkeitä ammentanutta aikansa modernistia, jollaisena Bartók yleisesti tunnetaan. Silti teos on jo vahva näyttö nuoren säveltäjän luovan keksinnän rikkaudesta. Normaalista konsertosta poiketen teoksessa on vain kaksi osaa. Hitaampi avausosa kasvaa esiin solistin yksin esittelemän "Stefi-teeman" laajenemisesta polyfoniseksi kudokseksi, kun muut soittimet sisääntullessaan alkavat osuutensa samalla teemalla. Osan on hehkuvassa tunteikkuudessaan ajateltu edustavan ideaalikuvaa Stefistä. Toinen osa on luonteeltaan nopeakäänteisempi, särmikkäämpi ja paikoin humoristisempikin. Solistisen virtuoosisuuden rinnalla osassa on myös leveää laulavuutta, ja hetkittäin välähtävät esiin Bartókin musiikista vähitellen katoamassa olleet Strauss-vaikutteetkin.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Anton Bruckner (1824-1896):
Sinfonia nro 6 A-duuri

Majestoso
Adagio: Sehr feierlich
Scherzo: Nicht schnell — Trio: Langsam
Finale: Bewegt, doch nicht zu schnell

Kun Bruckner alkoi säveltää kuudetta sinfoniaa (1879-81), hänen asemansa Wienin musiikkielämässä ei ollut vielä vakiintunut. Kolmannen sinfonian katastrofaalisesta ensiesityksestä oli kaksi vuotta, eikä kahta sen jälkeen syntynyttä sinfoniaa ollut vielä esitetty. Kuudennesta sinfoniasta kuultiin helmikuussa 1883 Wienissä kaksi osaa, jotka yleisö otti hyvin vastaan, ja myös Brucknerin vastustajaksi usein koettu Brahms nousi seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Teoksen ensimmäinen kokonaisesitys oli vasta säveltäjän kuoleman jälkeen 1899, kun Mahler johti teoksen.

Kuudes sinfonia on jäänyt Brucknerin uljaassa sinfoniasarjassa lapsipuolen asemaan. Se on silti täysin hänen muiden sinfonioidensa veroinen teos ja monissa suhteissa jopa niitä helpommin lähestyttävä. Sen mittakaava on kohtuullisempi, sen orkestraatio, tunnelmat ja teemat vaihtelevampia kuin useimmissa hänen sinfonioissaan, mutta myös monet Brucknerin musiikin ominaispiirteet ovat siinä mukana.

Teos alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan vasten staattista säestystä piirtyvällä signaalimaisella teemalla, ja myös tunnusomaisella Bruckner-rytmillä (tasajakoisen tahdin toisen puolen jakaminen trioliksi) on tärkeä asema ensiosassa. Toisena oleva jalopiirteinen Adagio on Brucknerin kypsyyskauden sinfonioiden ainoa sonaattimuotoinen hidas osa. Scherzo on Brucknerin sinfoniasarjan persoonallisimpia, tematiikaltaan häilyvä ja usein tunnelmaltaan moniselitteinen. Finaalissa Bruckner tuo tapansa mukaan sinfonian avausteeman mukaan viimeisiin tahteihin.

Teosesittely: Kimmo Korhonen