Särkyneen maailman muistolle

Allegro moderato
Andante con moto

Schubertin monista keskeneräisistä hankkeista yksi nousee merkityksessä muiden yläpuolelle: sinfonia h-molli. Juuri sen tapauksessa keskeneräisyys on erityisen valitettavaa, sillä siinä hänellä on ollut käsissään ainutlaatuinen mestariteos, jopa uuden aikakauden avaus, ei vain hänen omassa sinfoniatuotannossaan, vaan ylipäätään sinfonian historiassa.

Schubert sävelsi h-molli-sinfoniaa syksyllä 1822. Hän sai valmiiksi kaksi ensimmäistä osaa ja heittäytyi saman tien scherzon pariin. Orkestroituna siitä on valmiina vain yhdeksän tahtia, mutta luonnoksena koko alkujakso trioon saakka, ja vielä alkua trion melodialinjasta. Sitten työ jostain selittämättömästä syystä jäi kesken.

Teos tuli julkisuuteen vasta vuonna 1865, kun Johann Herbeck johti sen Wienissä. Siitä lähtien se on kuulunut kaksiosaisena torsonakin sinfoniakirjallisuuden rakastetuimpiin teoksiin, ja luultavasti keskeneräisyys on vain syventänyt sen traagista auraa.

Sinfonian ainutlaatuista asemaa symboloi jo sen sävellaji h-molli, jota sen enempää Haydn, Mozart kuin Beethovenkaan ei käyttänyt kertaakaan sinfonian pääsävellajina. Ensiosan hiljainen unisono-avaus luo tumman pohjustuksen oboen ja klarinetin pääaiheelle; sivuteemana on sellojen leveä laulumelodia. Kehittely alkaa salaperäisesti avauksen unisono-aiheella, joka nousee vähitellen suorastaan Bruckneria ennakoiviin korkeuksiin, ja unisono-aihe on mukana vielä osan koodassakin. E-duuriin kirjoitettua hidasta osaa hallitsee idyllinen tasapaino, jota horjauttavat vahvimmin kaksi jylhää mollipurkausta.

Allegro
Andante
Finale: Allegro con spirito

Monista 1700-luvun säveltäjistä poiketen Joseph Haydn ei ollut erityisen hyvä instrumentalisti. Hän kyllä soitti pätevästi viulua ja klaveeria, mutta hänestä ei ollut solistina varsinaiseksi konserttilavojen tähdeksi. Koska hän ei tarvinnut konserttoja omaan käyttöönsä, hänen konserttojensa määrä jäi suhteellisen vähäiseksi, eivätkä ne ole hänen tuotannossaan yhtä keskeisiä kuin sinfoniat ja jousikvartetot.

Sinfonia concertante B-duuri valmistui kevättalvella 1792 Haydnin ensimmäisellä, runsaat puolitoista vuotta kestäneellä Lontoon-matkalla. Hänet oli kutsunut Lontooseen saksalaissyntyinen mutta Englantiin asettunut viulisti Johann Peter Salomon, joka kilpaili omalla konserttisarjallaan Haydnin entisen oppilaan Ignaz Pleyelin konserttien kanssa. Pleyelin kaksi sinfonia concertantea olivat saaneet Lontoossa suuren suosion, ja Haydnin teos syntyikin Salomonin toivomuksesta tietoiseksi vastavedoksi Pleyelille. Haydnin sinfonia concertante saavuttikin ensiesityksessään maaliskuussa 1792 suuren menestyksen Salomonin paistatellessa viulusolistina kolmen muun solistin rinnalla.

Useammalle solistille ja orkesterille sävelletty sinfonia concertante oli teoslajina erityisen suosittu 1700-luvun lopulla. Vaikka nimi viittaa sinfonian ja konserton yhdistämiseen, se on luonteeltaan lähempänä konserttoa. Haydnin ainoassa sinfonia concertantessa ovat solisteina viulu, sello, oboe ja fagotti. Teoksesta rakentuu perinteisen kolmiosainen, ilmaisultaan klassistisen puhdaspiirteinen, mutta finaalissa myös valloittavan energinen kokonaisuus.

Kevätkesällä 1942 tšekkiläiset vastarintamiehet surmasivat Prahassa saksalaisen natsihallinnon pahamaineisimpiin hahmoihin kuuluneen Reinhard Heydrichin. Natsien kostossa yli tuhat vastarintaliikkeen jäsentä, tai sellaiseksi väitettyä, surmattiin. Kostotoimet huipentuivat pienessä Lidicen kylässä. Vailla mitään perusteita kyläläisten väitettiin osallistuneen Heydrichin salamurhaan, ja kaikki kylän miehet ammuttiin, naiset ja lapset lähetettiin keskitysleireille ja kylä jyrättiin maan tasalle.

Yhdysvaltoihin sodan vuosina asettunut tšekkiläinen säveltäjä Bohuslav Martinů kuuli nopeasti tapahtuneesta ja alkoi pahimmasta toivuttuaan suunnitella Lidicen muistolle omistettua teosta. Kun sävellystyö käynnistyi elokuussa 1943, teos oli valmis muutamassa päivässä, ja kantaesitys oli saman vuoden lokakuussa New Yorkissa.

Memorial to Lidice on yksi Martinůn tunnetuimmista ja vaikuttavimmista teoksista, elegia, joka on samalla sekä valittava että ylevä, sekä koskettava että toiveikas. Teoksen alussa on klarineteilla ja fagoteilla lainaus 1100-luvun böömiläisestä koraalista, jonka sanat "Pyhä Václav, älä anna meidän tuhoutua" ovat vuosisatojen ajan toimineet tšekkien protestina sortoa vastaan. Myöhemmin kuullaan lainaus myös Beethovenin viidennen sinfonian avausmotiivista, jonka rytmikuvio - kolme lyhyttä ja yksi pitkä sävel - on myös morse-aakkosten V-kirjain ja sanan "Victory" (voitto) alkukirjain. Myös Martinůn teoksessa pilkottaa voitonkipinä, kun musiikki kirkastuu päätöksessä C-duuriksi.

"Olen epätoivoinen. Goethehaus, maailman suurin pyhättö, on tuhottu. Minun ihana Dresden, Weimar ja München, kaikki mennyttä!"

Näin tuskaili Richard Strauss hiukan ennen toisen maailmansodan päättymistä maaliskuussa 1945 kirjeessä ystävälleen, kirjailija Joseph Gregorille. Kun sota oli alkanut kääntyä saksalaisten tappioksi, Strauss näki omien oopperoidensa näyttämöiden tuhoutuvan yksi toisensa jälkeen. Tuho avasi hänelle saksalaisuuden kahdet kasvot: yhtäältä natsismin hirvittävät seuraukset paitsi juutalaisille myös saksalaisille itselleen, mutta se muistutti häntä myös saksalaisuuden paremmista puolista.

Jo Münchenin oopperan tuhoutumisen jälkeen loppuvuodesta 1943 Strauss oli merkinnyt muistiin pienen sävelaiheen, jota hän ei silloin ryhtynyt työstämään sen enempää. Kun Wienin hoviooppera tuhoutui maaliskuussa 1945, hän otti aiheen uudelleen esiin ja sävelsi sen pohjalta teoksen Metamorphosen (1945), "tutkielman 23 soolojouselle", niin kuin hän sitä luonnehti.

Metamorphosen on yksiosainen laajamuotoinen elegia sodan jalkoihin jääneen maailman muistolle. Teosta hallitsee täyteläinen, usein rikkaan polyfoninen ja ajoittain myös intohimoisia sävyjä huokuva jousitekstuuri, joka nostattaa musiikin useamman kerran intensiivisiin nousuihin. Jo alkutahdeissa kuullaan viittaus Beethovenin Eroica-sinfonian surumarssiin, kuin muistutuksena saksalaisen kulttuurin pysyvistä, ylikansallisista arvoista. Viittaukseen palataan suurimman huipennuksen jälkeen teoksen traagisissa tunnelmissa sulkeutuvassa loppujaksossa.