Tämä on mennyt tapahtuma.
Mustonen & Isserlis
Olli Mustonen, kapellimestari
Steven Isserlis, sello
Turun filharmoninen orkesteri
Benjamin Britten: Sinfonia sellolle ja orkesterille op. 68
Dmitri Šostakovits: Sinfonia nro 15 op. 141
Sellon supertähti Steven Isserlis jätti lähtemättömän vaikutuksen turkulaisyleisöön keväällä 2022. Syyskauden avajaiskonsertissa Isserlis ja Mustonen lyöttäytyvät jälleen yhteen ja tarjoavat unohtumattoman illan. Brittenin sinfonia kuuluu 1900-luvun tunnetuimpiin selloteoksiin ja se on myös Isserliksen repertuaarin ydintä. Šostakovitsin 15. ja viimeinen sinfonia on säveltäjän musiikillinen testamentti: täynnä iloa ja varjoa sekä leikillisyyttä ja uhmaa. Sinfonia tunnetaan sinnikkäästi tikittävistä lopputahdeistaan.
Esiintyjät
Olli Mustosen persoonassa toiminta kapellimestarina, pianistina ja säveltäjänä yhdistyy kokonaisvaltaiseksi muusikkoudeksi harvinaisella tavalla.
Viime kausilla Mustonen on esiintynyt mm. Lontoon sinfoniaorkesterin, Mariinski-teatterin orkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen solistina. Kapellimestarina hän on viime vuosina tehnyt yhteistyötä mm. Jerusalemin sinfoniaorkesterin ja lukuisten eurooppalaisten orkesterien kanssa. Perustamansa Helsingin Festivaaliorkesterin kanssa hän on tehnyt kiertueita Keski-Euroopassa, Japanissa ja Kiinassa.
Mustosen sävellystyössä ovat viime aikoina keskeisellä sijalla olleet suurimuotoiset kamarimusiikkiteokset – viime vuosina ovat valmistuneet mm. pianokvintetto ja jousikvartetto. Syyskuussa sai Amsterdamissa ja Lontoossa kantaesityksensä Ian Bostridgelle ja Steven Isserlisille sävelletty, Kalevalaan pohjautuva ”Taivaanvalot” – sinfonia tenorille, sellolle ja pianolle. Beethovenin 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Bonnin Beethovenhaus tilasi Mustoselta jousiseksteton, joka kantaesitettiin heidän Beethoven-festivaalillaan helmikuussa 2020.
Mustosen levytystuotanto on laaja, ja sisältää esimerkiksi Edison- ja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Šostakovitšin preludien levytyksen. Viime vuosien äänitteistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen levytys, sekä RSO:n ja kapellimestari Hannu Linnun kanssa toteutettu Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytys.
Mustonen on valittu vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon saajaksi. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna 2003.
Steven Isserlis on luonut ainutlaatuisen monipuolisen uran. Isserlis esiintyy johtavien orkestereiden ja kapellimestareiden kanssa ja lisäksi soolona merkittävillä konserttilavoilla. Hän myös suunnittelee konserttisarjoja ja johtaa kamariorkestereita sellistin paikaltaan.
Isserlis on kiinnostunut historiallisista esityskäytännöistä ja työskentelee periodisoittimia käyttävien orkestereiden kanssa. Hän on myös nykymusiikin tukija ja kantaesittänyt useita teoksia. Isserliksen levytyksiin kuuluvat muun muassa J. S. Bachin soolosellosarja, Beethovenin teokset sellolle ja pianolle sekä Brahmsin kaksoiskonsertto Joshua Bellin kanssa.
Vuodesta 1997 alkaen Isserlis on toiminut Cornwallin kansainvälisen muusikoiden seminaarin taiteellisena johtajana. Isserlis on luonut kolme musiikillista tarinaa säveltäjä Anne Dudleyn kanssa sekä kaksi lastenkirjaa; uusi kirja Bachin sarjoista ilmestyi vuonna 2021. Isserlis on myös esiintynyt radio-ohjelmissa.
Isserliksen tunnustuksiin kuuluu Brittiläisen imperiumin ritarikunnan arvonimi CBE hänen työstään musiikin hyväksi. Muita tunnustuksia ovat muun muassa Zwickaun Schumann-palkinto, Piatigorsky-palkinto ja Maestro Foundation Genius Grant Yhdysvalloissa, Glashütte-palkinto Saksassa, Armenian kulttuuriministeriön Gold Medal -palkinto sekä Wigmore Hallin myöntämä Wigmore Medal.
Steven Isserlis soittaa the ‘Marquis de Corberon’ Stradivariusta vuodelta 1726. Soitin on lainassa Royal Academy of Musicilta.
Teokset
Allegro maestoso
Presto inquieto
Adagio – cadenza ad libitum (attacca)
Passacaglia: Andante allegro
Benjamin Britten ja sellon mestari Mstislav Rostropovitš tutustuivat Lontoossa syyskuussa 1960 Šostakovitšin ensimmäisen sellokonserton englantilaisen ensiesityksen yhteydessä. Siitä alkoi kahden suuren muusikon lämmin ystävyys, ja seuraavan reilun vuosikymmenen aikana Britten sävelsi Rostropovitšille sellosonaatin, sinfonian sellolle ja orkesterille sekä kolme soolosellosarjaa.
Sellosinfonia valmistui toukokuussa 1963, ja Rostropovitš soitti kantaesityksen Moskovassa Brittenin johdolla maaliskuussa 1964. Nimensä mukaisesti siinä ei ole kyse perinteisestä solistin ja orkesterin jännitteelle rakentuvasta konsertosta vaan sinfonisesta teoksesta, jossa sello ja orkesteri ovat tasavertaisia kumppaneita. Sello-osuus on silti aidon solistinen ja teknisesti vaativa.
Teos hahmottuu sinfonian kaltaiseksi neliosaiseksi kokonaisuudeksi. Avausosan pääaineksia ovat raskaasti liikkuva pääteema ja sellon huokausaiheiden sävyttämä mietiskelevä sivuteema, molemmat sellon esittelemiä. Niiden väliin jää lyyrinen välikeaihe, joka kasvaa täyteen merkitykseensä osan koodassa. Toinen osa on aavemaisesti kiitävä, läpikuultavasti kirjoitettu scherzo. Hitaassa osassa on sekä vakavaa arvokkuutta että salaperäistä autiutta. Musiikki liukuu huipennuksen jälkeen suoraan sellon intensiiviseen soolokadenssiin ja siitä edelleen muunnelmamuotoiseen, passacaglian tapaan rakentuvaan finaaliin. Se on ilmeeltään aiempia osia valoisampi, vaikka ennen loppunousua sello pysähtyykin vielä kerran tutkiskelemaan sisäisiä tuntojaan.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Allegretto
Adagio (attacca)
Allegretto
Adagio – Allegretto
Suurten säveltäjien viimeisissä sinfonioissa on usein nähty kokoavan synteesin tuntua, vaikka säveltäjät eivät itse ole ajatelleet teokselle tällaista asemaa. Tämä pätee yhtä lailla niin Mozartiin ja Beethoveniin kuin esimerkiksi Tšaikovskiin ja Sibeliukseenkin. Säveltäessään sinfoniaansa nro 15 (1971) jo terveydeltään hauras Dmitri Šostakovitš saattoi hyvin uumoilla teoksen jäävän hänen monumentaalisen sinfoniasarjansa päätökseksi, mutta suuren kokoavan hahmotuksen sijaan se on olemukseltaan häilyvä teos, enemmän joukko kysymyksiä kuin lopullisia vastauksia.
Viimeisessä sinfoniassaan Šostakovitš palasi puhtaaseen orkestraalisuuteen kahden edellisen, vokaaliosuuksia sisältävän sinfonian jälkeen. Myös teoksen neliosainen muoto on lähempänä perinteistä sinfonisuutta kuin kahden edellisen sinfonian viisi- ja peräti 11-osaiset rakenteet, vaikka tässäkään neljä osaa eivät ole aivan tavanomaisessa roolissa. Vastapainoksi perinteisemmälle muodolle teoksessa on arvoituksellisia piirteitä, jotka voisivat vihjata jonkinlaiseen kätkettyyn ohjelmallisuuteen. Näistä selvimpiä ovat sitaatit ja viittaukset Rossinin, Wagnerin, Glinkan ja myös Šostakovitšin omaan tuotantoon. Voi olla, että ne olivat hänelle eräänlainen valikoitu muistojen galleria? Oman erikoisen sävynsä antavat lisäksi monet soolot ja pelkistetyt tekstuurit.
Šostakovitšin mukaan teoksen avausosa "kuvaa lapsuutta, lelukauppaa yllään pilvetön taivas". Osa alkaakin kepeän eloisasti huilun soololla, mutta tunnelma kiristyy vähitellen, ja pian kuullaan ensimmäinen sitaatti: Rossinin Wilhelm Tell –alkusoitosta lainattu aihe, joka esiintyy osassa myöhemminkin. Osaa hallitsee hellittämätön liike-energia, joka kärjistää musiikin pariinkin huipennukseen.
Hitaassa osassa vuorottelevat aluksi vaskien synkeän juhlava koraali ja sellon soolomeditaatiot. Huilujen melodia avaa uuden vaiheen, joka purkautuu koko orkesterin mahdikkaaseen fortissimo-huipennukseen. Osan loppujaksoa hallitsevat soolojaksot ja autiot tunnelmat. Hidasta osaa seuraa tauotta scherzon asemassa oleva kirpeän ironinen ja oikukas Allegretto.
Päätösosa alkaa Kohtalo-motiivilla Wagnerin Ring-tetralogiasta, ja se palaa osassa useasti myöhemminkin. Toisena Wagner-viittauksena on aihelma Tristanista ja Isoldesta, jota jatketaan lainalla Mihail Glinkan laulusta "Ne iskushay menya bez nuzhdï" (1825; Älä houkuttele minua turhaan); samalla tempo kääntyy Allegrettoksi, joka antaa musiikille rauhallisesti virtailevan olemuksen. Laulun sanoissa runoilija anoo menetettyä rakastettuaan olemaan antamatta hänelle turhia toiveita uudesta mahdollisuudesta. Kokiko Šostakovitš, että hänen oli kohtalokkaasti sairaana enää turha toivoa parantumista? Myöhemmin Šostakovitš viittaa myös omaan seitsemänteen sinfoniaansa (Leningrad) ja toiseen sellokonserttoonsa. Orkesterin musertavan painavan huipennuksen jälkeen musiikki tasaantuu ja jatkaa rauhallista virtailuaan uudessa asussa. Teoksen päätös on sinfoniamusiikin omaleimaisimpia: musiikki jähmettyy jousien paikoilleen juuttuvaksi kvintiksi A-E, jonka yllä lyömäsoittimet nakuttavat kuvioitaan kuin ajan kulkua mitaten – kunnes päätöstahdeissa kvintti täydentyy puhtaaksi A-duuri-soinnuksi. Onko tämä sittenkin toiveikas päätös?
Teosesittely: Kimmo Korhonen