Helatorstain kamarimusiikkia: Mikko Heiniö 75

1. Il grembo del vento estivo ('Kesätuulen syli'): Dolce arioso
2. Il mattino fiero dell'autunno ('Syksyn ylpeä aamu'): Deciso
3. Lo splendore immobile dell'inverno ('Talven pysähtynyt loisto'): Maestoso e luminoso
4. Il blu e il verde della primavera ('Kevään sini ja vihreys'): Animato

Ilana Gothoni, viulu,
Mari Viluksela, alttoviulu
Anna Westerlund, sello

Nauvon musiikkijuhlien tilaama jousitrio Canzona (2006) viittaa sekä kymmenien vuosien taakse että kevääseen 2006 — ja kahteen edesmenneeseen säveltäjäystävääni.

1970-luvun alussa opettajani Joonas Kokkonen kehotti minua kirjoittamaan jousitrion. Mutta silloin en ollut ollenkaan innokas kirjoittamaan näin "vaatimattomalle" kokoonpanolle, mikä johti miltei välirikkoon opettajan kanssa. On jo korkea aika korjata perusteeton uppiniskaisuus. Canzonan sävelmateriaali nojaa 12-säveliseen spektraaliseen sointuun, jota käytin jo orkesteriteoksessa Tredicia (1976).

Keväällä 2006 Erik Bergmanin hautajaisissa kuuntelin hänen jousikvartettoaan ja ajattelin, että ehkä minunkin olisi syytä säveltää sellainen intiimi teos, jota voitaisiin joskus soittaa muistotilaisuudessa. Tuohon aikaan sävelsin kvintettoa Café au lait, jonka afrikkalaista pentatoniikkaa löytyy myös Canzonasta.

Jousitrio on parafraasi: se on saanut paitsi nimensä, myös neliosaisen rakenteensa ja keskeiset karakterinsa Lassi Nummen runosta "Canzona". Mutta yhdessä suhteessa jousitrio etenee omille teilleen: siinä missä Nummella jokaisen säkeistön lopussa kolahtaa synkeä memento mori, siinä triossani puhkeaa esiin canto, kerta kerralta laajeneva laulu.

Mikko Heiniö, Nauvo 5.7.2007

CANZONA

Älä avaa silmiäsi. Jätä itsesi
kesätuulen syliin, pehmeään lämpimään uneen.
Huomenna
sinua enää ei ole.

Nouse! Astu kevein askelin
syksyn ylpeään aamuun.
Huomenna sinua ei ole.

Älä anna talven pysähtyneen loiston peittää silmiäsi:
sinua ei ole
kun leivo kimpoaa sineen, kun
sarastuksen värit ovat koivunlehti ja mahla,
vain aamutuuli hengittää hiukset rakastettusi ohimolta.

Ei sinua enää ole.

Lassi Nummi, Hiidentyven (1984)

Patrik Kleemola, kitara
Pasi Helin, piano

Alkuvuodesta 2023 sain olla monta viikkoa poissa Suomesta ja siitä (kaivatusta tai pelätystä) todellisuudesta, joka ei ole omakohtaisesti koettua vaan tiedotusvälineiden konstruoimaa. Viides reissu samaan länsiafrikkalaiseen kylään, jossa olen aina kokenut olevani sekä täysin kotona että samalla täysin ulkopuolinen, hyvien ihmisten keskuudessa.

Teokseen tarttui afrikkalaisia aineksia kuten esim. Bulbul des jardins -linnun laulu, joka helähtää Grand Popon kylässä aina kello 6.50. Mutta sävellyksessä se miltei sulautuu ensimmäiseen säkeeseen Mahlerin laulusta "Ich bin der Welt abhanden gekommen" ('Olen kadonnut maailmasta') — mikä johdatti saksankieliseen otsikkoon Weitab, ’kaukana poissa’.

Tätä teosta ei ole tilattu, vaan tein sen lahjaksi muusikkoystävilleni Patrik Kleemolalle ja Pasi Helinille, jotka ovat soittaneet paljon musiikkiani. Kitara ja D-Steinway ovat dynaamisesti kaikkea muuta kuin tasaväkisiä. Sen vuoksi — ja tietysti myös sointivärien vuoksi — etsin pianosta epätavallisia soittotapoja ja varustin pianistin muutamalla lisäsoittimella. Tiibetiläinen äänimalja ja pianon kielelle asetettu ebow, sähköjousi, antavat koko teoksen läpi kulkevan perussävelen.

Mikko Heiniö, Turku 18.5.2023

Matteo Mastromarino, klarinetti
Anna Westerlund, sello
Pasi Helin, piano

Halusin tehdä pitkän, tauotta nopeahkosti liikkuvan sävellyksen, jonka tunnelmat ovat ainakin osittain unenomaisia, nokturnomaisia. Yöjunaa merkitsevä otsikko olkoon kunnianosoitus ihailemilleni Federico Fellinille ja Marcello Mastroiannille, joka elokuvassa La città delle donne ('Naisten kaupunki') nukahtaa junassa ja joutuu vahvemman sukupuolen johdattelemana mitä fantastisimmille poluille. Teos oli tilattu Kuhmoon, jossa se kantaesitettiin 29.7.2001. En löytänyt ohjelmakommenttia mutta sen sijaan kirjavia hajamietteitä ajalta jolloin teos oli työn alla. Mm.:

- Pitää tehdä aidosti postmodernia aikaa edustava kappale, joka ei ole postmoderni. Ei pidä tyytyä silmäniskuihin, jos voi ottaa niskasta tai nivusista. Että näin helppoa se on. Tässä iässä.

- Ehkä jazzin tai ragtimen makujakin muttei perin pohjin.

- Teoksen on oltava intiimi, sisäisen elämän kuva, ei junan fyysinen simulaatio (siis ei: Pacific 231) vaan soiva metafora.

- Yö: Nokturnojen ketju. Unen polku ei koskaan palaa lähtökohtaansa. Asiat seuraavat toisiaan tai yhtyvät toisiinsa absurdisti ja kuitenkin luonnollisen välttämättömästi. Välillä kuvat katoavat pimeyteen. Muistoja.

- Juna: Tasaisesti eteenpäin kiitävä liike, ei käynnisty eikä pysähdy vaan ilmestyy pimeydestä ja palaa sinne (siis ei: Öinen ratsastus ja auringonnousu). Minä paikallaan, kuvat kulkevat. (Liike on tärkeämpi kuin päämäärä, sanoi Mauno Bernstein.) Kaikki on tässä ja aina, matkalla muualle — joka sekin on tässä ja nyt.

Mikko Heiniö

1. Intro — 2. Rubato
3. Rondo — 4. Coda

Patrik Kleemola, kitara

Kitara asettaa säveltäjälle dialektisen haasteen: pitää yrittää saada aikaiseksi jotain, joka on sekä idiomaattista että tuoretta. On hahmotettava soittimellisuuden perusta: käsien ja sormien ulottuvuudet ja liikkuvuus, sävelavaruus kielten ja otelaudan nauhojen koordinaatistossa. Mutta on myös löydettävä uusia soittotekniikoita ja sointivärejä.

Voidakseni säveltää kitaralle, minun on ensinnäkin pitänyt ehdottomasti saada soitin syliini ja toiseksi päästävä yhteistyöhön innostavan ja innostuneen muusikon kanssa. Patrik Kleemolan aloitteesta ovat ennen kitarasonaattia syntyneet sooloteokset Viisi preludia (2013) ja Through Green Glass (2014) sekä Mot natten sellolle ja kitaralle (2018). Teosten valmistuttua Kleemola on osallistunut intensiivisesti detaljien hiomiseen kuten kieli- ja asemavalintoihin, oikean käden sormitusratkaisuihin jne. Tämä on ollut erityisen tärkeätä silloin, kun musiikki on sisältänyt perinteistä taiturillisuutta kuten esim. sonaatin viimeisessä osassa. Uudet soittotekniikat taas ovat olleet enimmäkseen omista eksperimenteistäni peräisin, mutta niihinkin Kleemola on ehdottanut lisämausteita.

Sonaatti on neliosainen mutta hahmottuu myös kaksiosaiseksi sikäli, että vain toisen ja kolmannen osan välissä on tauko. Ensimmäinen osa (Intro) ja viimeinen osa (Coda) juoksevat samassa tempossa mutta edellinen kaleidoskooppimaisena ja jälkimmäinen katkeamattomana nauhana. Vastaavasti toinen osa (Rubato) koostuu katkelmallisista tuokioista, kun taas kolmannen osan (Rondo) pohjalla sykkii verkkainen blues. Rubatoa värittävät neljäsosa-askeleet, jotka syntyvät näppäilemällä satulan ja vasemman käden välistä, ja Rondoa leimaa slide-glissandot.

Mikko Heiniö, Tampere 26.8.2020

1.  Questione (Andante recitativo e pesante - Doppio movimento) —
2.  Scherzo (Sciolto) —
3.  Interno (Allegretto tranquillo)

Ilana Gothoni, viulu
Mari Viluksela, alttoviulu
Anna Westerlund, sello
Pasi Helin, piano

Tavallaan "afrikkalaiskappaleisiini" kuuluu monien muiden ohella myös Kuhmon kamarimusiikin tilaama pianokvartetto. Siinä häivähtää länsiafrikkalaista pentatoniikkaa ja rytmiikkaa, mutta merkittävämpi eksoottinen elementti siinä on Eira Stenbergin runous, johon tutustuin asuessani runoilijan naapurina Villa Karon taiteilijakodissa Beninissä.

Valitsin katkelmia Stenbergin kolmesta puuaiheisesta runosta, joissa puhutaan asioista jotka luontuvat hyvin myös musiikillisten ratkaisujen metaforiksi: äänistä, liikkeistä, tiloista, suunnista, valööreistä. En tehnyt niistä kuitenkaan vokaalimusiikkia vaan puhtaasti instrumentaalisen parafraasin. (Ja muiden kiivailtavaksi jätin tietenkin kysymyksen siitä, auttaako vai häiritseekö tekstiin tutustuminen musiikin seuraamista.)

Suomen kielessä "puu" tarkoittaa sekä materiaalia että elävää kasvia. Pianokvarteton soittimet ovat puuta. Puumateriaalilla on rakenne, syyt,  ja väri, ts. timbre millä sanalla musiikissa viitataan sekä sointiin että tekstuurin. Aivan erityisiin eläviin puihin tutustuin Vienan Karjalan ikimetsissä. Mutta jo Stenbergin runosta löytyi "äitikuusi", jonka loihtima kalevalainen sävelmä tunkeutuu muukalaisena pianokvarteton ensimmäiseen osaan ja asettuu taloksi kolmannessa osassa.

Mikko Heiniö, Kuhmo 19.7.2007

I.
En minä kysy sinulta hopeapaju, joka olet salakoita
välkkyvä verkko,
en sinulta pitkäselkäinen mänty, jolla on poikien
kapeat lanteet,
en sinulta kataja, sisun ja köyhyyden nälkäinen haamu,
vain sinulta kysyn äitikuusi, jonka tassun alla tahdomme
maata,
sinulta jonka telttahelma on kyllin pimeä unta varten,

Mikä on se aika joka odottaa minua?

II.
Puun äiti, kuuntele tuulta!
Kuka noin hengästynyt on läsnä
eikä puhu?
Sydän hakkaa, jymisevä kehto,
kun silmut avaavat vihreät silmänsä.
Kohta alkaa valon ja lehtivihreän coitus,
jota oksalla jankuttava lintu yrittää selittää.

III.
Puun sisällä on onkalo johon voi pudota,
lehtimaja ja majassa rasia rasian sisällä
ja sisimmässä avain huoneeseen
jossa on puun ääni,
niin korkea ja syvä ettei sitä korva kuule.

Katkelmia Eira Stenbergin runoista: Sano minulle, kuusiäiti (Vedenalainen silta 1979), Puun äiti  ja Puun ääni (Halun ikoni 1997)