Pääsiäiskonsertti 2023

Lamento: Largo
Alla breve ma moderato
Grave
Non presto
La Consolazione: Andante

Italialaisen myöhäisbarokin keskeisiin soitinmusiikin säveltäjiin kuulunut Pietro Locatelli muistetaan parhaiten viulukonsertoistaan. Hän syntyi Bergamossa, vaikutti 1711-23 Roomassa, vietti sen jälkeen ylistettynä viuluvirtuoosina kiertelevää elämää Italiassa ja Keski-Euroopassa kunnes asettui 1729 loppuelämäkseen Amsterdamiin. Häneltä tunnetaan yhdeksän vuosina 1721-62 julkaistua konsertoista ja sonaateista koostuvaa opusta, joihin sisältyy 78 teosta, sekä näiden lisäksi muutamia muita yksittäisiä teoksia.

Locatellin Sinfonia funebre on taustaltaan jossain määrin epävarma teos, eikä se sisälly hänen yhdeksään julkaistuun opukseensa. Teoksen tausta lienee kuitenkin syvän henkilökohtainen, ja sen on arveltu syntyneen esitettäväksi hänen vaimonsa hautajaisissa. Teos on vakiinnuttanut asemansa ohjelmistoissa, ja sitä esitetään sekä kamarimusiikillisessa muodossa (vain yksi muusikko/osuus) että suuremmalla soittajistolla.

Sinfonia funebressa on viisi lyhyttä toisiinsa kytkeytyvää osaa. Niin kuin otsikko Lamento ilmaisee, surun ja menetyksen tuska on koskettavimmillaan hitaassa avausjaksossa, johon pidätetyt riitasoinnut tuovat omaa viiltävyyttään. Avausosan f-molli jatkuu kontrapunktisesti alkavassa eloisammassa toisessa osassa, ja hidas keskiosa ankkuroituu monista modulaatioistaan huolimatta Des-duuriin. Synkooppien elävöittämä neljäs osa on vielä f-mollissa, mutta viulujen eleganttien kuvioiden rikastaman päätösosan F-duuri tuo mukanaan otsikon La Consolazione mukaisen lohdutuksen.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Iskevää rytmistä energiaa, syvähenkistä mietiskelyä ja draamallisesti tehokasta musiikillista kerrontaa yhdistämässä eri tavoin näitä ilmaisun kahta ääripäätä – sellaista on tämän hetken esitetyimpiin suomalaissäveltäjiin kuuluvan Sebastian Fagerlundin musiikki. Hän nousi esiin vuosituhannen vaihteen aikoihin, ja varsinainen läpimurto koitti erilaisia virikkeitä synteesinomaisesti yhteen sulauttaneen klarinettikonserton (2006) myötä. Fagerlundin teosluettelo on sittemmin karttunut taiturillisesti kirjoitetuilla orkesteriteoksilla, konsertoilla ja kamarimusiikilla. Keskeisiin teoksiin kuuluu myös kaksi oopperaa: Döbeln (Helsinki 2010) sekä Ingmar Bergmanin elokuvakäsikirjoitukseen perustuva ooppera Höstsonaten (ensi-ilta Suomen Kansallisooppera 2017).

Jousille ja lyömäsoittimille sävelletty Preghiera (Rukous) valmistui 2007 Stavangerin sinfoniaorkesterin ja Sounds of the Cathedral –festivaalin tilauksesta. Myöhemmin Fagerlund liitti Preghieran päätösosaksi kolmiosaiseen Partitaan (2007-09), mutta sitä on mahdollista soittaa myös erikseen, omana itsenäisenä teoksenaan.

Fagerlund on kertonut, että teoksen otsikko ei liity mihinkään tiettyyn uskontoon. Sen sijaan hän on halunnut luoda rukouksen, jota jokainen voi ajatella oman sisäisen henkisen vakaumuksensa näkökulmasta. Teos kasvaa esiin liukuvien äänien ja salaperäisten kumahdusten meditatiivisesta alkutilasta, avautuu kysymysten ja aavistelevien vastausten herkkävireiseksi runoelmaksi, huipentuu hetken jyhkeään purkaukseen ja hiljenee lopussa takaisin mysteerin äärelle.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Stabat Mater:
1. Stabat mater dolorosa (Largo)
2. Cuius animam gementem (Adagissimo)
3. O quam tristis et afflicta (Andante)
4. Quis est homo (Largo)
5. Quis non posset contristari (Adagissimo)
6. Pro peccatis suae gentis (Andante)
7. Eia mater, fons amoris (Largo)
8. Fac ut ardeat cor meum (Lento)
9. Amen (Allegro)

Antonio Vivaldi elää yleisessä tietoisuudessa ennen muuta konserttojen säveltäjänä. Hän kirjoitti kuitenkin myös laajan vokaalituotannon, johon sisältyy yli 50 oopperaa, suuri määrä maallisia kantaatteja sekä useita kymmeniä kirkkomusiikkiteoksia. Jo tämä vokaalituotanto yksin olisi riittänyt nostamaan hänet barokin kauden suurten mestarien joukkoon.

Kirkkomusiikin säveltäjäksi Vivaldilla oli sikäli hyvä perusta, että hän oli saanut vuonna 1703 pappisvihkimyksen. Hän ei tosin koskaan hoitanut papin tehtäviä eikä ollut muutoinkaan elämäntavoiltaan erityisen papillinen. Pappistyön sijaan hän aloitti 1703 pitkän uran kotikaupunkinsa Venetsian tyttöjen Ospedale della Pietà –orpokodissa, ensin opettajana ja myöhemmin myös maestro di capellana eli musiikinjohtajana. Ospedale della Pietàn orpotytöistä koostuva orkesteri ja kuoro kuuluivat tuolloin Italian hienoimpiin esittäjistöihin, ja Vivaldi sävelsi sille suuren osan kirkkomusiikistaan. Teoksia syntyi kuitenkin myös muille esittäjille.

Filiae maestae Jerusalem on lajiltaan ns. introduzione eli sooloäänelle kirjoitettu motetti, joka oli tarkoitettu edeltämään sitä seurannutta liturgiaan kuulunutta kuoroteosta. Filiae maestae Jerusalemin tapauksessa tänä kuoroteoksena oli Vivaldin Miserere-sävellys, joka on kuitenkin kadonnut.

Filiae maestae Jerusalem rakentuu kahden resitatiivin ja niiden välissä olevan aarian kokonaisuudeksi, mutta aariaa esitetään usein myös ilman resitatiiveja, koska jälkimmäisen resitatiivin oli ajateltu toimivan johdantona Misererelle. Teksti käsittelee Jerusalemin tyttärien tuskaa Jeesuksen kuoleman jälkeen, ja aariassa luontokin eläytyy kärsimykseen. Aiheen mukaisesti motetin tunnelma on vakavahenkinen, aariassa viulujen tasaisena sykkivän kuvion säestämänä.

Pääsisäisen tapahtumiin kiinteästi liittyvä Stabat Mater kuuluu kirkkomusiikin suosituimpiin teoslajeihin. Teksti on 1200-luvulta, mutta tekijästä ei ole varmuutta; aiemmin usein mainittu italialainen munkki Jacopone da Todi se ei kuitenkaan nykynäkemyksen mukaan luultavasti ollut. Runo kuvaa riipaisevalla tavalla Neitsyt Marian kärsimystä Jeesuksen ristin äärellä. Stabat Materin säveltäjiin lukeutuu monia eri aikojen mestareita, mm. Palestrina, Domenico Scarlatti, Pergolesi, Haydn, Schubert, Rossini, Dvořák, Verdi, Szymanowski, Poulenc ja Penderecki.

Vivaldin Stabat Materin syntyaikana pidettiin aiemmin vuotta 1712. Nyttemmin arvellaan kuitenkin, että teos olisi saanut ensiesityksensä Pyhän Neitsyt Marian puhdistumisen juhlassa jo helmikuussa 1711 Bresciassa, jonne Vivaldi oli matkustanut isänsä kanssa. Teos on ilmeisesti syntynyt melkoisessa kiireessä, sillä Vivaldi on säveltänyt vain 10 ensimmäistä runon 20 säkeistöstä. Lisäksi hänen yhdeksänosaisen teoksensa kolmen ensimmäisen osan musiikki toistuu kolmessa seuraavassa osassa uudella tekstillä.

Vivaldin teosta on luonnehdittu "synkeimmäksi Stabat Materin sävellykseksi länsimaisessa musiikissa" (H. C. Robbons Landon). Teos on kirjoitettu altolle (tai kontratenorille), jousille ja continuolle. Vivaldin tiedetään olleen mieltynyt tummiin alttoääniin, jollainen sopii erityisen hyvin teoksen lohduttoman surumielisiä tunnelmia luotaavaan aihepiiriin. Teosta hallitsevat hitaat tempot (largo, adagissimo, andante ja lento), ja vain päätösosa Amen liikkuu allergo-tempossa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

"En kirjoita uutta musiikkia. Musiikkini on vastausta ja heijastumaa siitä, mikä on jo olemassa."

Näin on ukrainalainen Valentin Silvestrov luonnehtinut musiikillisen ajattelunsa lähtökohtia. Tie tähän menneisyyttä peilaavaan ja sen kanssa keskustelevaan tyyliin on käynyt vaikeiden alkuvaiheiden kautta. Kiovassa syntynyt ja opiskellut Silvestrov joutui ensin kahden tulen väliin, kun hän ei halunnut mukautua sen enempää sosialistiseen realismiin kuin neuvostomaailmassa kiisteltyyn modernismiinkaan. Hän alkoi säveltää näennäisen yksinkertaiseen, menneisyyden aineksia hyödyntävään tyyliin, joka täydentyi Neuvostoliiton romahduksen ja Ukrainan itsenäistymisen jälkeen uskonnollisilla teoksilla. Silvestrov asui Kiovassa helmikuuhun 2022 saakka, jolloin hän pakeni Venäjän hyökkäyssotaa nykyiseen asuinpaikkaansa Berliiniin.

Pianolle, jousille ja syntetisaattorille sävelletyssä teoksessa Messenger (1996) lähtökohta on ollut koskettavan henkilökohtainen. Se syntyi reaktiona hänen musikologi-vaimonsa Laryssa Bondarenkon äkilliselle kuolemalle. Silvestrovin mukaan "on kuin vierailija tulisi jostain toisesta ulottuvuudesta luoksemme mukanaan viesti, ehkäpä juuri Larissa, ehkä joku kaukainen muusa puhuen menneen 1700-luvun kielellä". Teoksen musiikissa tuota menneen aikakauden kieltä edustaa Mozart-tyylinen musiikki jousten ja pianon sulautuessa herkänhauraasti yhteen ja pysäyttäessä Mozartia jäljittelevät aiheet kuin musiikilliseksi tilaksi ajan ulkopuolella, meditaatioksi jossa aika sulautuu olemisen mysteeriin.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Händelin Largo kuuluu samantapaisiin barokin kauden ikivihreisiin suosikkeihin kuin Bachin Air tai Pachelbelin Kaanon. Sen suosiota ei tarvitse ihmetellä, sillä kyseessä on poikkeuksellisen seesteinen ja jalopiirteinen, syvää rauhaa henkivä kappale. Se ei kuitenkaan syntynyt alun perin soitinteokseksi eikä nimellä Largo vaan aariaksi Händelin oopperaan Serse (Xerxes), jonka ensi-ilta oli Lontoossa huhtikuussa 1738. Serse sai vain viisi esitystä ja katosi sitten ohjelmistoista pariksi sadaksi vuodeksi. Syynä saattoi olla osaltaan se, että oopperassa yhdistettiin vakavia ja koomisia elementtejä uudella tavalla, toisaalta sekin, että englantilaisen yleisön mielenkiinto oopperoita kohtaan oli jo alkanut lakastua, ja paremmin Händel pärjäsikin näihin aikoihin oratorioillaan.

Vaikka Serse oopperana jäi pian unohduksiin, sen avausaariasta Ombra mai fu tuli 1800-luvulla suosittu kappale sekä laulettuna että soitinsovituksena nimellä "Händelin Largo". Aariassa Persian kuningas Serse (Kserkses I) ihailee puutarhassaan kasvavaa plataanipuuta ja toivoo, etteivät salamat ja myrskyt koskaan häiritsisi sen rauhaa: "Ei minkään puun varjo ole koskaan ollut rakkaampi ja ihanampi tai suloisempi."

Aariasta on tehty lukemattomia sovituksia erilaisille soitinkokoonpanoille, joista jousille tehdyt ovat sikäli lähimpänä alkuperäistä, että myös itse aariassa käytetään niitä. Aariaa esitetään kuitenkin usein erikseen myös laulettuna, ja siihen on tehty uusia, sekä hengellisiä että maallisia tekstejä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen