Tämä on mennyt tapahtuma.
Fantastinen sinfonia
Julian Rachlin, kapellimestari ja viulu
Turun filharmoninen orkesteri
Wolfgang Amadeus Mozart: Viulukonsertto nro 2 D-duuri K. 211
Wolfgang Amadeus Mozart: Viulukonsertto nro 3 G-duuri K. 216
Hector Berlioz: Fantastinen sinfonia op. 14
Päävierailija Julian Rachlin on wieniläisklassisen repertuaarin asiantuntija ja kotonaan Mozartin teosten parissa. Maailmanluokan tähtiviulistina tunnettu Rachlin tulkitseekin tässä konsertissa peräti kaksi Mozartin rakastetuista viulukonsertoista. Väliajan jälkeen tunnelma muuttuu. Fantastinen sinfonia yltyy osa osalta kiihkeämmäksi, ja teoksen taustalla vaikuttaa myrskyisä rakkaustarina.
Konsertti on osa Taiteellisen johdon festivaalia.
Esiintyjät
Kapellimestari ja viulisti Julian Rachlin on Turun filharmonisen orkesterin lisäksi Kristiansandin sinfoniaorkesterin päävierailija sekä Royal Northern Sinfonian taiteellinen partneri. Julian Rachlin on yksi aikamme ylistetyimpiä taiteilijoita. Yli kolmekymmenvuotisen uransa aikana Rachlin on toiminut ympäri maailmaa niin kapellimestarina, solistina, kamarimuusikkona, opettajana, taiteellisena johtajana kuin levyttävänä taiteilijanakin. Viulistina Rachlin on esiintynyt käytännössä jokaisen merkittävän orkesterin ja kapellimestarin kanssa, ja myös kapellimestarina hän on tuttu näky maailman merkittävimmillä konserttilavoilla. Hänen esiintymisensä ovat ihastuttaneet yleisöjä ympäri maailmaa ja hänen tulkintansa ovat vakiinnuttaneet hänen paikkansa klassisen musiikin kärkijoukoissa.
Viime aikojen kohokohtiin kuuluvat solistiesiintymiset muun muassa Münchenin ja Los Angelesin filharmonisen orkesterin kanssa ja esiintymiset kapellimestarina muun muassa Chicagon sinfoniaorkesterin, Israelin filharmonisen orkesterin ja Wienin sinfoniaorkesterin kanssa.
Rachlin on myös tehnyt yhteistyötä digitaalisten installaatioiden parissa ja työskennellyt muun muassa John Malkovichin, Sir Roger Mooren sekä Gerard Depardieun kanssa. Rachlinin perustama musiikkifestivaali "Julian Rachlin and Friends" nauttii kansainvälistä suosiota. Vuonna 2021 hänet nimitettiin Eisenstadtissa olevan Esterházyn palatsin Herbstgold-Festivalin taiteelliseksi johtajaksi. Rachlinin perustama Julian Rachlin and Friends Foundation tukee lahjakkaiden nuorten muusikoiden urakehitystä. Vuodesta 1999 Rachlin on opettanut Wienin yksityisessä musiikki- ja taideyliopistossa. Rachlin on myös UNICEFin hyväntahdonlähettiläs.
Rachlinin levytykset Sony Classical, Warner Classics ja Deutsche Grammophon -levymerkeille ovat saaneet ylistystä. Julian Rachlin soittaa vuodelta 1704 peräisin olevalla Stradivarius-viululla ja vuoden 1785 Lorenzo Storioni -alttoviululla. Soittimet omistaa Dkfm. Angelika Prokopp -instituutti.
Teokset
Viulukonsertto nro 2 D-duuri:
Allegro moderato
Andante
Rondeau: Allegro
Viulukonsertto nro 3 G-duuri:
Allegro
Adagio
Rondeau: Allegro
Vaikka Mozartin maine muusikkona lepää ennen muuta hänen ylivertaisten pianistintaitojensa varassa, hän oli myös erinomainen viulisti. Hän aloitti viuluopinnot jo kuusivuotiaana isänsä Leopoldin johdolla ja työskenteli vuosina 1769-77 Salzburgin hoviorkesterin konserttimestarina. Mozartille itselleen hänen viulistintaitonsa näyttävät olleen melkeinpä jonkinlainen itsestäänselvyys. Hän kirjoitti lokakuussa 1777 Augsburgista isälleen Salzburgiin: "Soitin illalla Strasbourgin-konserttoni. Se sujui pehmeästi kuin silkki. Kaikki ylistivät kaunista, puhdasta viulunääntäni." Mozartia ei koskaan vaivannut turha vaatimattomuus, mutta samansuuntaisia lausuntoja hänen soitostaan antoivat monet muutkin. Leopold Mozart, arvostettu viulupedagogi, kiteytti eräässä kirjeessä pojalleen: "Sinä et itse tajuakaan, miten hyvin soitat viulua!"
Mozartin viisi viulukonserttoa syntyivät Salzburgissa hänen aktiivisen viulistiuransa aikana ja kumpusivat pianokonserttojen tavoin hänen omakohtaisesta kosketuksestaan soittimeen. Viulukonsertoista ensimmäinen valmistui keväällä 1773 ja oli hänen ensimmäinen konserttonsa ylimalkaan, muut neljä ovat vuodelta 1775, jolloin pianokonsertoista oli valmistunut vain yksi. Kyse on siis alle 20-vuotiaan Mozartin nuoruudenkauden teoksista. Mozartin omia soolokadensseja ei ole säilynyt, ja on mahdollista, ettei hän edes kirjoittanut niitä muistiin.
Kesäkuussa 1775 valmistunut viulukonsertto nro 2 D-duuri merkitsi selvää edistysaskelta kaksi vuotta aiempaan esikoiskonserttoon verrattuna. Avausosassa viulun ja orkesterin suhde tukeutuu barokista juotuvaan ritornello-periaatteeseen eli orkesterijaksojen (ritornellojen) ja soolojaksojen selkeärajaiseen vuorotteluun. Eleganssissaan avausosa henkii galantin tyylin tuntua. Lämminhenkisessä hitaassa osassa viulu laulaa pitkälinjaisia melodioitaan orkesterin tyytyessä musiikin virtaa jäsentäviin välirepliikkeihin. Osa tuo mieleen aarian L'Amero cosa costante Mozartin aiemmin samana vuonna valmistuneesta oopperasta Il re pastore. Teoksen päättää elegantisti menuetin tapaan keinahteleva finaali.
Kolmessa viimeisessä viulukonsertossaan Mozart on edennyt jo soittoteknisiltä haasteiltaan ja konsertoivilta lähtökohdiltaan moni-ilmeisempään ja vaativampaan ilmaisuun. Syyskuussa 1775 valmistunut G-duuri-konsertto (nro 3) alkaa tarmokkaasti, kuin huokuen uudenlaista luovaa itsetuntoa. Hidas osa on taianomaisen sielukas, mitä vielä soinnillinen kontrasti ensiosaan verrattuna korostaa: oboet vaihtuvat huiluiksi, viulut ja alttoviulut on sordinoitu, triolisykkeen pohjalla sellot ja bassot askeltavat arvokkaina pizzicatoina ja kaiken yllä viulu laulaa jalopiirteistä melodiaansa.
Finaali alkaa eloisasti tanssahtelevalla rondoteemalla, joka tunnettiin Mozartin aikaan nimellä "Strassburger"; tämä oli siis se konsertto, joka sujui Mozartilta "pehmeästi kuin silkki" Augsburgissa lokakuussa 1777. Kepeästi 3/8-tahtilajissa etenevän finaalin yllättävin käänne on tasajakoinen sivuepisodi, jossa kuullaan ensin mollissa oleva gavottisävelmä, sitten toinen kansanomaisempi teema, joka tuntuu ennakoivan Taikahuilun Papagenon musiikkia.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Rêveries – Passions (Unelmia - intohimoja)
Un bal (Tanssiaiset)
Scène aux champs (Kohtaus niityllä)
Marche au supplice (Marssi mestauslavalle)
Songe d'une nuit du Sabbat (Uni noitasapatista)
Harva teos symboloi samalla tavalla uuden aikakauden alkua kuin Hector Berliozin Fantastinen sinfonia (1830). Siihen tiivistyy monia sellaisia piirteitä, joita on pidetty luonteenomaisina romantiikan musiikille: säveltäjän elämän ja taiteen kietoutuminen yhteen, sinfoniseen ympäristöön tuotu ohjelmallisuus sekä aivan uudenlainen orkestraalinen ajattelu. Yhtäältä Berlioz toi sinfoniaan uusia soittimia (mm. harpun, englannintorven ja kellot), toisaalta hän käytti perinteisiä soittimia uudella kuvausvoimaisella tavalla. Näin hän teki saman orkesterille mitä Paganini viululle ja Liszt pianolle.
Berlioz antoi Fantastiselle sinfonialle alaotsikon "Episodi erään taiteilijan elämästä" ja kirjoitti teoksen taustaksi yksityiskohtaisen ohjelman, jonka fiktiivinen päähenkilö, epätoivoisen rakkauden riuduttama taiteilija, on mitä ilmeisimmin Berliozin alter ego. Teoksen säveltämisen aikaan hän kärsi yksipuolisesta ja ajoittain huikean tragikoomisia ulottuvuuksia saaneesta rakkaudesta englantilaiseen näyttelijättäreen Harriet Smithsoniin ja siirsi tuskalliset kokemuksensa sinfonian sisällöksi. Teoksen kaikissa osissa esiintyvä mottoaihe, ns. idée fixe, on tarkoitettu juuri rakastetun (tai tämän ihannekuvan) ilmentymäksi, ja sen erilaiset esiintymät heijastavat ohjelmasisällön kehittymistä.
Fantastinen sinfonia on monessakin suhteessa yksi musiikin historian suurista käännekohdista, ja siitä tuli käännekohta myös Berliozin uralla. Sen kantaesityksestä Pariisissa joulukuussa 1830 tuli hänelle loistava läpimurto, joka nosti hänet aikansa ranskalaisen musiikin kohutuimmaksi hahmoksi. Tosin Berliozin uudenlainen ilmaisu, esimerkiksi energinen rytmiikka, laaja-alainen emotionaalisuus ja sinfonisuuden perinteisiä rajoja rikkova oopperamainen estetiikka, herätti monissa myös hämmennystä.
Fantastinen sinfonia on ohjelmallisen sisällön muokkaama, perinteisiä muotoihanteita vahvasti uudistava kokonaisuus. Teoksessa on viisi osaa, joilla on kuvaukselliset otsikot. Mottoaihe kuullaan ensimmäisen kerran ensiosan johdannon jälkeen puhkeavassa allegro-jaksossa huilun ja ensiviulujen esittämänä; Berliozin ohjelman mukaan osa kuvaa taiteilijan rakastumista naiseen, hänen epätoivoaan ja haltioitumistaan.
Toisena osana on sinfoniassa aikanaan aivan poikkeuksellinen valssi. Se saa perusteensa ohjelmasta, jonka mukaan osa kuvaa viehkeitä tanssiaistunnelmia. Kolmannessa osassa ollaan pastoraalisessa maalaismaisemassa, jonka rauhaa horjauttaa rakastetun haavekuvan ilmaantuminen, ja lopussa etäältä kantautuva ukkonen antaa aavistaa jostakin uhkaavasta.
Kahdessa viimeisessä osassa Berliozin ohjelma saa mielikuvituksellisen ja suorastaan kauhuromanttisen sisällön ja yllyttää hänen orkesterinkäyttönsä häikäisevimmilleen. Neljännessä osassa taiteilija on yrittänyt oopiumin avulla itsemurhaa mutta ottanut liian pienen annoksen ja kuvittelee harhanäyissään surmanneensa rakastettunsa ja joutuneensa mestauslavalle.
Päätösosassa taiteilija kokee noitasapatin painajaisia. Oopperamaisissa tunnelmissa alkava osa kasvaa hurjien kauhunäkyjen kavalkadiksi, jossa mottoaihe kuullaan groteskina klarinettiversiona. Osan huipentavat keskiaikainen vihan päivästä kertova Dies irae -sävelmä ja riehakas fugeerattu tanssi, jotka kietoutuvat hurmioituneessa päätöksessä toisiinsa.
Teosesittely: Kimmo Korhonen