Sininen rapsodia

"Kirjoitin aina niin kuin itse halusin, ilman epätoivoista yritystä löytää uusimmat ilmiöt... kirjoitin niin kuin halusin itseäni varten."

Näin kiteytti 1900-luvun keskeisiin amerikkalaissäveltäjiin kuulunut Samuel Barber hiukan ennen kuolemaansa esteettiset lähtökohtansa. Keskellä modernismien vuosisataa hän pysyi tiukasti juurtuneena tunnevoimaiseen ilmaisuunsa. Toisen maailmansodan jälkeen hänen musiikkinsa terävöityi paikoin kohti uusklassismia, mutta romanttisista lähtökohdistaan hän ei luopunut silloinkaan. Barberin tuotanto ei paisunut kovin laajaksi. Hänen tunnetuin teoksensa on ikisuosittu Adagio jousille, mutta merkittävämpiä ovat kaksi oopperaa, kolme konserttoa ja muut orkesteriteokset sekä monet lauluteokset.

Alkusoitto The School of Scandal (1931; Juorukoulu) oli Barberin ensimmäinen orkesteriteos ja vakiinnutti hänen asemiaan Yhdysvaltojen musiikissa. Teos on saanut innoituksensa ja nimensä englantilaisen Richard Brinsley Sheridanin suositusta tapakomediasta vuodelta 1777. Kyse on erilaisten lemmensotkujen ympärille kietoutuvasta tarinasta, mutta alkusoitossa Barberin päämääränä oli ilmentää enemmän näytelmän henkeä kuin sen tapahtumia.

Ensimmäiseksi orkesteriteokseksi The School of Scandal on huomiota herättävän herkällä kädellä orkestroitu ja eloisan läpikuultavasti soiva teos. Sävy on valoisa ja pikemminkin henkevä kuin suoraviivaisen komediallinen. Teos rakentuu perinteiseksi sonaattimuodoksi, jossa on vauhdikas pääteema, oboen kauniisti laulava sivuteema, tiivis kehittely ja teemojen kertaus.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Largo – Allegro – Maestoso
Larghissimo
Allegro – Agitato – Lento – Stringendo

Igor Stravinskyn oma soitin oli piano, ja hän teki sävellystyötään usein pianon ääressä ja usein myös pianon ehdoilla. Hän ei kuitenkaan ollut mikään Rahmaninovin, Bartókin tai Prokofjevin kaltainen mestarillinen pianisti-säveltäjä, ja aikuisvuosinaan hän esitti julkisesti vain omia pianoteoksiaan, ja niitäkin vain 1920-luvun puolivälistä 1930-luvun loppuun kestäneellä kaudella.

Huhtikuussa 1924 valmistuneen konserton pianolle ja puhaltimille Stravinsky kirjoitti tietoisesti omaan käyttöönsä. Serge Koussevitzkyn johtama kantaesitys oli Pariisissa toukokuussa 1924, minkä jälkeen Stravinsky varasi teoksen esitysoikeuden viideksi vuodeksi itselleen ja soitti sen tänä aikana lähes viisikymmentä kertaa.

Konsertto sijoittuu Stravinskyn uusklassisen kauden alkuvuosiin ja on yhdistelmä rytmistä eloisuutta, ilmaisun kurinalaisuutta ja puhaltimiin rajatun orkesterin luomaa soinnillista selkeyttä. Paikoin muistumat Bachin ja Czernyn tyylistä sulautuvat yhteen jazz- ja ragtime-ainesten kanssa.

Avausosa alkaa barokin kauden ranskalaisen alkusoiton tapaan puhaltimien arvokkaan juhlavalla, pisteellisten rytmien tahdittamalla johdannolla, josta nopea ja rytmisesti mekanistisen oikukas keskijakso puhkeaa esiin. Osan lopussa palataan lyhyesti alun tunnelmiin. Hitaassa keskiosassa on sekä mietiskelevät, herkän runolliset että tummasävyisen jylhät ulottuvuutensa. Finaali on vauhdikas toccata-tyylinen osa, joka vakavoituu ennen loppuriuhtaisua muistelemaan hetkeksi avausosan johdantoa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

George Gershwinin Rhapsody in Blue pianolle ja jazzorkesterille valmistui alkuvuodesta 1924 tunnetun big band -johtajan Paul Whitemanin ehdotuksesta. Aikaa sävellystyölle oli vain muutamia viikkoja, mutta erään junamatkan aikana muusat alkoivat hymyillä Gershwinille, ja koko teos avautui hänelle lähes siltä istumalta. Teoksesta tuli Ferde Grofén sovittamana jättimenestys, ja sittemmin Grofé teki teoksesta kaksi muutakin sovitusta: 21 muusikon teatteriorkesterille sekä sinfoniaorkesterille.

Otsikko Rhapsody in Blue (Sininen rapsodia) ei viittaa niinkään siniseen väriin kuin bluesin ja jazzin suosimiin, tavanomaisen molli- ja duuriterssin välissä oleviin ns. "sinisiin säveliin" (blue notes). Myös teoksen rytmeissä ja harmonioissa soivat blues- ja jazz-aikakauden tunnot, ja kyseessä onkin yksi tunnetuimmista ja uskottavimmista jazzin ja klassisen musiikin yhteensulautumista.

Harva teoksen alku jää kuulijoiden mieleen yhtä tehokkaasti kuin Rhapsody in Bluen matala klarinettitrilli, joka liukuu juoksutuksena (tai osittain glissandona) ylärekisteriin. Teoksessa on viisi teemaa, jotka kytkeytyvät yhteen eräänlaisen väljän perheyhtäläisyyden merkeissä ja joita käsitellään monin tavoin. Selkeimmän kiinnekohdan luo hidasliikkeisempi, usein rakkaus-teemaksi kutsuttu aihe, joka saa suorastaan Tšaikovskin tai Rahmaninovin romanttisuuteen viittaavan ilmeen. Muodoltaan teos on vapaa, aidosti rapsodinen. Gershwin totesi kerran: "Rapsodian säveltäminen ei oikeastaan ole kovin vaikeata, kunhan vain melodioita tulee mieleen." Gershwinillä tuli.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Sukupolvensa huomattavimpiin amerikkalaissäveltäjiin kuuluneen Roy Harrisin tuotannossa sinfoniat muodostavat tärkeimmän juonteen. Hän sävelsi 13 varsinaista numeroitua sinfoniaa ja niiden lisäksi joukon muitakin teoksia, joiden otsikossa sana "sinfonia" esiintyy, mm. kuoroteos Symphony for Voices ja American Symphony jazzorkesterille. Näiden lisäksi syntyi parisensataa muutakin teosta, mutta nimenomaan sinfonikkona Harris parhaiten tunnetaan.

Kolmas sinfonia (1939) on arvostetuin ja soitetuin Harrisin sinfonioista. Kun Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky oli johtanut sen kantaesityksen, hän luonnehti sitä "ensimmäiseksi todella suureksi Amerikassa tehdyksi orkesteriteokseksi".

Harris sai sinfonikkona vaikutteita Sibeliukselta, ja tämän seitsemännen tavoin myös Harrisin kolmas sinfonia on yksiosainen. Sitä luonnehtii tiivis, kuin luonnonvoiman pakottamana ohjautuva orgaanisen kasvun periaate. Vaikka teos on suhteellisen lyhyt, alle parikymmenminuuttinen, se ehtii luoda laajoja soinnillisia maisemia.

Harris jäsensi teoksen viiteen päävaiheeseen. Jousten pitkälinjaisen kasvun hallitsemaa avausjaksoa hän luonnehti "traagiseksi", mutta kahdessa seuraavassa pääjaksossa (lyyrinen ja pastoraalinen) tunnelma valaistuu. Sinfonian ytimena on "fuugaksi" luonnehdittu dramaattinen jakso, mutta mikään oppikirjatyylinen fuuga se ei materiaalin kerrostumisesta huolimatta ole. Sinfonia päättyy traagista sävyä saavaan, patarummun itsepintaisen askelluksen tahdittamaan loppujaksoon.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

The Open Prairie (Avoin preeria)
Street in a Frontier Town (Katu rajakaupungissa)
Card Game at Night (Prairie Night) (Öinen korttipeli)
Gun Battle (Asetaistelu)
Celebration Dance (after Billy's Capture) (Juhlat Billyn kiinnisaamisen jälkeen)
Billy's Death (Billyn kuolema)
The Open Prairie Again (Avoin preeria)

Aaron Copland oli työllään pitkälti määrittelemässä sitä, minkälaiseksi 1900-luvun amerikkalainen musiikki koettiin. Paitsi että hän oli vakiinnuttamassa Stravinskyltä juontuvaa rytmisesti tehokasta ja energistä uusklassismia eräänlaiseksi maansa musiikin perustyyliksi, hän myös luotasi monilla teostensa aihevalinnoilla amerikkalaisuuden eri puolia, sekä todellisia että myyttisiä. Tätä juonnetta edustaa hänen keskikauden tuotantonsa kuuluisa balettitrilogia Billy the Kid (1938), Rodeo (1942) ja Appalachian Spring (1944).

Billy the Kidin nimihenkilö oli todellinen henkilö, jo 21-vuotiaana kuollut mutta legendaarisen maineen vähinä vuosinaan saanut lainsuojaton, oikealta nimeltään Henry McCarty (1859-1881), joillekin elämän traagisen kohtalon uhri, toisille mielenvikainen psykopaatti. Coplandin baletti rakentuu hänen tarinansa ympärille mutta luo samalla eloisan kuvan 1800-luvun villin lännen tunnelmista.

Copland laati reilun puolen tunnin pituisesta baletista lyhyemmän, tauotta toisiinsa liittyvistä osista rakentuvan orkesterisarjan, missä muodossa teosta nykyisin useimmiten esitetään. Se alkaa autioista mutta myös mahdikkuutta henkivistä preeriatunnelmista, heittäytyy villin lännen rajakaupungin eloisaksi heräävän päivän vilskeeseen, öisen korttipelin lyyriseen lepohetkeen, kiihkeään revolveritaisteluun, Billyn kiinnisaamisen hilpeäksi kehkeytyvään juhlintaan, Billin kuolemaan ja jälleen avaran preerian tunnelmiin, ikään kuin preeria olisi jotain ikuista ja pysyvää ja ihmisten kohtalot sen rinnalla ohimeneviä ja katoavaisia.

Teosesittely: Kimmo Korhonen