Tämä on mennyt tapahtuma.
Steven Isserlis
Olli Mustonen, kapellimestari
Steven Isserlis, sello
Turun filharmoninen orkesteri
Jean Sibelius: Tapiola
William Walton: Sellokonsertto
Bohuslav Martinů: Sinfonia nro 2
Steven Isserlis on sellon supertähti ja alansa ehdottomia huippuja. Hän konsertoi maailman johtavien orkestereiden ja kapellimestareiden kanssa ja hurmaa aina uusia yleisöjä. Waltonin unenomaisen tunnelmallinen konsertto on sellotähdelle tuttu, ja hän on sen levyttänytkin. Sello soi teoksessa komeasti ja jättää jälkensä kuulijaan. Tapiolassa kaikuu suomalainen mytologia ja teos on yksi Sibeliuksen upeimmista taidonnäytteistä. Olli Mustosen ilta täydentyy Martinůn vuonna 1943 valmistuneella vaikuttavalla ja kauniilla toisella sinfonialla.
Turvallisuutesi on meille tärkeää. Tutustuthan korona-ajan turvallisuusohjeisiimme tästä linkistä.
Esiintyjät
Taiteellisen johtajan Olli Mustosen persoonassa toiminta kapellimestarina, pianistina ja säveltäjänä yhdistyy kokonaisvaltaiseksi muusikkoudeksi harvinaisella tavalla.
Viime kausilla Mustonen on esiintynyt mm. Lontoon sinfoniaorkesterin, Mariinski-teatterin orkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen solistina. Kapellimestarina hän on viime vuosina tehnyt yhteistyötä mm. Jerusalemin sinfoniaorkesterin ja lukuisten eurooppalaisten orkesterien kanssa.
Mustosen sävellystyössä ovat viime aikoina keskeisellä sijalla olleet suurimuotoiset kamarimusiikkiteokset – viime vuosina ovat valmistuneet mm. pianokvintetto ja jousikvartetto. Syyskuussa sai Amsterdamissa ja Lontoossa kantaesityksensä Ian Bostridgelle ja Steven Isserlisille sävelletty, Kalevalaan pohjautuva ”Taivaanvalot” – sinfonia tenorille, sellolle ja pianolle. Beethovenin 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Bonnin Beethovenhaus tilasi Mustoselta jousiseksteton, joka kantaesitettiin heidän Beethoven-festivaalillaan helmikuussa 2020.
Mustosen levytystuotanto on laaja, ja sisältää esimerkiksi Edison- ja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Šostakovitšin preludien levytyksen. Viime vuosien äänitteistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen levytys, sekä RSO:n ja kapellimestari Hannu Linnun kanssa toteutettu Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytys.
Mustonen on valittu vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon saajaksi. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna 2003.
Steven Isserlis on luonut ainutlaatuisen monipuolisen uran. Isserlis esiintyy johtavien orkestereiden ja kapellimestareiden kanssa ja lisäksi soolona merkittävillä konserttilavoilla. Hän myös suunnittelee konserttisarjoja ja johtaa kamariorkestereita sellistin paikaltaan.
Isserlis on kiinnostunut historiallisista esityskäytännöistä ja työskentelee periodisoittimia käyttävien orkestereiden kanssa. Hän on myös nykymusiikin tukija ja kantaesittänyt useita teoksia. Isserliksen levytyksiin kuuluvat muun muassa J. S. Bachin soolosellosarja, Beethovenin teokset sellolle ja pianolle sekä Brahmsin kaksoiskonsertto Joshua Bellin kanssa.
Vuodesta 1997 alkaen Isserlis on toiminut Cornwallin kansainvälisen muusikoiden seminaarin taiteellisena johtajana. Isserlis on luonut kolme musiikillista tarinaa säveltäjä Anne Dudleyn kanssa sekä kaksi lastenkirjaa; uusi kirja Bachin sarjoista ilmestyi vuonna 2021. Isserlis on myös esiintynyt radio-ohjelmissa.
Isserliksen tunnustuksiin kuuluu Brittiläisen imperiumin ritarikunnan arvonimi CBE hänen työstään musiikin hyväksi. Muita tunnustuksia ovat muun muassa Zwickaun Schumann-palkinto, Piatigorsky-palkinto ja Maestro Foundation Genius Grant Yhdysvalloissa, Glashütte-palkinto Saksassa, Armenian kulttuuriministeriön Gold Medal -palkinto sekä Wigmore Hallin myöntämä Wigmore Medal.
Steven Isserlis soittaa the ‘Marquis de Corberon’ Stradivariusta vuodelta 1726. Soitin on lainassa Royal Academy of Musicilta.
Teokset
"Minusta tuntuu aina, että jokaisen pitää elää metsässä taikka suuressa kaupungissa", totesi Sibelius radiohaastattelussa 1948. Hänessä oli sekä maailman metropoleissa viihtynyttä kosmopoliittia että Ainolasta rauhaa etsinyttä luonnonmystikkoa. Suurkaupunkien runoelmaa hän ei koskaan säveltänyt, mutta metsä sai upean apoteoosin Tapiolassa (1926), hänen viimeisessä mestariteoksessaan.
Tapiola oli avaus uuteen suuntaan Sibeliuksen tuotannossa. Se ei liity sen enempää hänen varhaisten teostensa myöhäisromantiikkaan kuin kypsän kauden klassismiinkaan vaan luo aivan oman maailmansa. Se on hänen omaperäisin ja tyylillisesti itsenäisin teoksensa.
Tapiolan tematiikan ytimenä on heti alussa kuultava kaksitahtinen aihelma. Mutta vähintään yhtä paljon kuin teemoihin teos perustuu metsän salaperäisyyttä huokuvaan tunnelmaan ja herkin värein maalattuihin orkesteritekstuureihin. Sibelius on luonut uudenlaista, sointivärien orgaanisten siirtymien dramaturgiaa, joka ennakoi nykyaikaista sointikenttäajattelua.
Tapiola on suuri jatkuvuuden mestarinäyte. Vähittäisten siirtymien keskellä muutamat äkkileikkaukset ovat sitäkin tehokkaampia. Merkittävimmäksi niistä osoittautuu keskivaiheen äkillinen fortissimo–purkaus, jonka käynnistämä aktiivisempi jakso kärjistyy modernistisen repiviin vaskirepliikkeihin ja hiukan myöhemmin jousten kromaattisesti viuhuvien tremolokenttien myrskyyn, teoksen suurimpaan huipennukseen. Dramaattisten käänteiden jälkeen teoksen lopussa vallitsee kuitenkin seesteinen rauha.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Moderato
Allegro appassionato
Tema ed improvvisazioni: Lento – Allegro molto – Adagio
William Walton murtautui englantilaisen musiikkiyleisön tietoisuuteen kesäkuussa 1923, kun hänen kamariyhtyeteoksensa Façade esitettiin Lontoossa ja ympäröi nuoren säveltäjän "enfant terriblen" sädekehällä. Sen nokkela ironisuus jäi kuitenkin pian sivuun, kun todellisempi Walton alkoi tulla esiin. Alttoviulukonsertossa (1929) tuli jo esiin tunnevoimaisempi ja vakavahenkisempi säveltäjä, ja suuri kuorokantaatti Belshazzar's Feast (1931) vakiinnutti lopullisesti Waltonin aseman englantilaisessa musiikissa. Muita hänen keskeisiä teoksiaan ovat kaksi sinfoniaa (1935, 1960), ooppera Troilus and Cressida (1954) sekä viulu- (1939) ja sellokonsertto (1956).
Walton piti sellokonserttoa parhaana kolmesta konsertostaan. Sen avaa keskitempoinen osa, jonka taustalla hengittää tasainen syke kuin ajan virtaa mittaava kello. Osaa hallitseva sellon melodiikka on tunteikasta mutta ei traagista, romanttista mutta ei hempeilevää. Teoksen keskellä on sähäkkä, teräväpiirteinen ja taiturillinen scherzomainen osa, jossa solistin ja orkesterin suhde on jännitteisin.
Päätösosa on osista laajin, melkein puolet koko teoksesta, ja sisällöltään moniulotteisin. Se käsittää sellon esittelemän sisäistynee teeman ja neljä laajaa muunnelmaa tai osan otsikon mukaan "improvisaatiota". Niistä kaksi on sellon intesiivisiä soolokadensseja, joiden välissä on kiihkeä orkesterijakso. Jälkimmäistä kadenssia seuraavassa koodassa tunnelma tasaantuu ensiosan avausteeman paluun myötä kohti hiljenevää päätöstä.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Allegro moderato
Andante moderato
Poco allegro
Allegro
1900-luvun keskeisiin tšekkiläisiin säveltäjiin kuuluneen Bohuslav Martinůn kuuden sinfonian sarja syntyi tiiviissä tahdissa vuosina 1942-53, jolloin hän asui natsismia paossa Yhdysvalloissa. Sinfonioiden tiivis ajallinen yhteys heijastuu myös siinä, että ne muodostavat tyylillisesti kiinteän ryhmän. Saman tyylillisen viitekehyksen sisällä teosten painotuksissa on kuitenkin eroja. Kun Martinůn esikoissinfonia vaati vaikean syntyprosessin ja on luonteeltaan ankaraa musiikkia, syntyi toinen jo helpommin, vain kahdessa kuukaudessa 1943, ja on ilmeeltään paljon vapautuneempi teos. Maineikas tšekkiläinen kapellimestari Jirí Belohlávek onkin luonnehtinut Martinůn toista sinfoniaa "lyyriseksi, poeettiseksi ja eloisaksi". On kuin Martinů olisi halunnut keskellä sotavuosien ahdistavia aikoja kääntää katseensa kohti valoisampaa tulevaisuutta.
Toinen sinfonia jäsentyy totunnaiseksi neliosaiseksi kokonaisuudeksi. Avausosassa Martinů ei prosessoi musiikkiaan perinteisenä vastakohtaisten teemojen kehittelyyn pohjautuvana prosessina vaan luo vapaammin rakentuvan rakenteen. Hitaassa osassa nousee esiin laajakaarisen linjakas melodisuus, jossa on sekä tunteikasta haikeutta että lämpöä. Kolmantena on eloiosa laukkarytminen scherzomainen osa, johon lyömäsoittimet luovat marssimaista sävyä. Osaa elävöittää Martinůlle ominainen eoisa ja oikukas rytmiikka synkooppeineen ja hetkittäin vaihtuvine tahtilajeineen. Finaalissa rytminen syke jatkuu energisenä, mutta osa on luonteeltaan kevyempi ja suoraviivaisempi ja vie sinfonian riemukkaaseen päätökseen.
Teosesittely: Kimmo Korhonen