Viulisti Nikita Boriso-Glebsky istuu viulu kädessä

Vain verkkokonsertti: Viuluvirtuoosi

Konsertti lähetetään verkkokonserttina. Paikan päälle ei oteta yleisöä, lue ohjeet lippuhyvitysten hakemiseen tästä uutisesta. 

Clemens Schuldt, kapellimestari 
Nikita Boriso-Glebsky, viulu
Turun filharmoninen orkesteri

Johannes Brahms: Traaginen alkusoitto op. 81 
Benjamin Britten: Viulukonsertto op. 15 
Pjotr Tšaikovski: Sinfonia nro 6 h-molli op. 74, ”Pateettinen” 

Münchenin kamariorkesterin ylikapellimestari Clemens Schuldt debytoi TFO:n edessä syksyllä 2020, ja palaa nyt entistä upeamman ohjelmiston kanssa. Kilpailumenestyjä Nikita Boriso-Glebsky nousi suomalaisyleisön tietoisuuteen vuoden 2010 Sibelius-viulukilpailun voittajana. Venäläinen viuluvirtuoosi ottaa konsertissa käsittelyynsä Brittenin valloittavan viulukonserton. Tšaikovskin Pateettinen-lisänimen saanut sinfonia kerää puoleensa superlatiiveja ja kuuluu suurimpien ja suosituimpien orkesteriteosten joukkoon.

Turvallisuutesi on meille tärkeää. Tutustuthan korona-ajan turvallisuusohjeisiimme tästä linkistä.

Esiintyjät

Clemens Schuldt (c) Marco Borggreve
Clemens Schuldt
kapellimestari
Clemens Schuldt (c) Marco Borggreve
Clemens Schuldt
kapellimestari

Clemens Schuldt on yksi Saksan kiinnostavimmista nuorista kapellimestareista, jonka ura on kovassa nousussa. Schuldt on saanut paljon kiitosta innovatiivisista klassisen ja romanttisen saksalaisen ohjelmiston tulkinnoistaan. Hän sisällyttää usein ohjelmiinsa vähemmän tunnettuja ja nykyaikaisia ohjelmistoja.

Schuldt toimii Münchener Kammerorchesterin ylikapellimestarina. Schuldtin ja Münchener Kammerorchesterin tämön kauden kohokohtia ovat muun muassa nauhoitus Márton Illésin viulukonsertosta Patricia Kopatchinskajan kanssa, sekä esiintymiset Dresdner Musikfestspielissä ja Herrenchiemsee Festspiele -tapahtumassa. Schuldt on tehnyt yhteistyötä myös lukuisien muiden eurooppalaisten orkesterien kanssa. Näistä mainittakoon Deutsches Symphonie-Orchester Berlin ja Orchestre Philharmonique de Strasbourg.

Kaudella 2021–22 Schuldt debytoi muun muassa BBC:n sinfoniaorkesterin, Kööpenhaminan filharmonisen orkesterin ja Konzerthausorchester Berlinin kanssa. Schuldt tekee myöskin Kanadan debyyttinsä Orchestre Symphonique de Québecin kanssa. Muita kohokohtia ovat hänen paluunsa Scottish Chamber Orchestraan, BBC Philharmoniciin ja Stavangerin ja Trondheimin sinfoniaorkestereihin.

Schuldt voitti arvostetun Donatella Flick -kapellimestarikilpailun Lontoossa vuonna 2010 ja toimi Lontoon sinfoniaorkesterin apulaiskapellimestarina vuoden ajan. Ennen kapellimestariopintojaan Düsseldorfissa, Wienissä ja Weimarissa Schuldt opiskeli viulunsoittoa Gürzenich-Orchester Kölnissä ja Deutsche Kammerphilharmonie Bremenissä.

Viulisti Nikita Boriso-Glebsky istuu viulu kädessä
Nikita Boriso-Glebsky
viulu
Viulisti Nikita Boriso-Glebsky istuu viulu kädessä
Nikita Boriso-Glebsky
viulu

Vuonna 2018 Venäjän kunniataiteilijaksi valitun Nikita Boriso-Glebskyn soitossa yhdistyvät upea tekniikka ja tinkimätön taiteellinen visio. Boriso-Glebsky on valmistunut Moskovan konservatoriosta professori Eduard Grachin ja apulaisprofessori Tatiana Berkulin luokalta ja saanut ohjausta Augustin Dumaylta ja Ana Chumachenkolta.

Boriso-Glebskyn uraa ovat nostattaneet monet kilpailumenestykset. Suomalaisen yleisön tietoisuuteen hän nousi voittaessaan Sibelius-viulukilpailun vuonna 2010. Kilpailun jälkeen Boriso-Glebsky onkin vieraillut Suomessa paljon ja osallistunut säännöllisesti muun muassa Turun musiikkijuhlilla ja Kuhmon Kamarimusiikki -festivaaleilla. Sibelius-viulukilpailun lisäksi Boriso-Glebskylle on kertynyt kilpailumenestystä muun muassa Tšaikovski-kilpailussa ja kansainvälisessä Fritz Kreisler -kilpailussa.

Kaudella 2021–22 Boriso-Glebsky esiintyy Turun filharmonisen orkesterin lisäksi Suomessa myös Kuopion kaupunginorkesterin ja Kymi Sinfoniettan kanssa. Suunnitteilla on myös esiintymisiä venäjän johtavien orkesterien kanssa. Näistä mainittakoon Pietarin filharmoninen orkesteri ja Venäjän kansallisorkesteri.

Boriso-Glebskyn ohjelmistoon kuuluu 1900-luvun nykysäveltäjien musiikkia. Hän on useiden Rodion Štšedrin, Aleksandr Tšaikovskin ja Kuzma Bodrovin sävellysten ensiesittäjä. Vuonna 2019 Boriso-Glebsky äänitti ensimmäisenä Eugène Ysaÿen aiemmin tuntemattoman konserton yhdessä belgialaisen Orchestre Philharmonique Royal de Liègen ja Jean-Jacques Kantorovin kanssa.

Turun filharmoninen orkesteri, muusikot ryhmäkuvassa
Turun filharmoninen orkesteri
konsertissa soittavat muusikot
Turun filharmoninen orkesteri, muusikot ryhmäkuvassa
Turun filharmoninen orkesteri
konsertissa soittavat muusikot

Teokset

Johannes Brahms (1833-1897):
Traaginen alkusoitto op. 81

Neljän sinfonian lisäksi Brahms sävelsi suhteellisen vähän muuta orkesterimusiikkia. Häntä ei kiinnostanut romantiikan ajalle ominaisena lajina pidetty sinfoninen runo, jossa innoittajana oli jokin musiikin ulkopuolinen virike tai ohjelma. Sen sijaan hän suosi jo klassismin aikana esiintyneitä absoluuttisempia teoslajeja ja sävelsi kaksi serenadia, yhden muunnelmateoksen ja kaksi alkusoittoa.

Traaginen alkusoitto on valmistunut kesällä 1880. Se oli kuin tumma varjo toiselle samana kesänä valmistuneelle alkusoitolle, valoisia tunnelmia henkivälle Akateemiselle juhla-alkusoitolle, jonka Brahms kirjoitti kiitokseksi siitä, että hänet oli vihitty Breslaun yliopiston kunniatohtoriksi. Traagisen alkusoiton syntyvirikkeistä ei sen sijaan ole tietoa. On arvailtu, että Brahms olisi ajatellut sen aiheita toteutumatta jääneeseen näyttämömusiikkiin Goethen Faustia varten, mutta lopullisessa teoksessa mitään erityisiä Faust-viittauksia ei ole.

Jo Traagisen alkusoiton avaavat kaksi fortissimo-iskua lataavat teokseen vakavan tunnelman. Myös Beethoven olisi voinut aloittaa alkusoiton samalla tavalla, mutta hänellä se olisi luultavasti merkinnyt kutsua voitokkaasti päättyvään taisteluun. Brahms sen sijaan on uskollinen teoksensa nimelle. Musiikki tosin nousee hetkittäin uhmakkaaseen voimaan, ja sivuteema soi kuin unelma onnen ajasta, mutta kehittelyjaksossa taisteluhenki taittuu alistuneiksi tunnelmiksi, jotka ennakoivat teoksen päätöstä, traagisen kohtalon täyttymistä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Benjamin Britten (1913-1976):
Viulukonsertto op. 15

1. Moderato con moto – Agitato – Tempo primo -
2. Vivace – Animando – Largamente – Cadenza –
3. Passacaglia: Andante lento (Un poco meno mosso)

Benjamin Brittenin viulukonsertto on sävelletty vuosina 1938-39. Teoksen synty jakaantuu kahdelle mantereelle, sillä Britten siirtyi keväällä 1939 Eurooppaa uhanneen sodan jaloista Yhdysvaltoihin. Kun vielä hiukan aiemmin valmistuneessa pianokonsertossa (1938) Britten oli keskittynyt luomaan omia pianistinkykyjään palvelevan taiturikonserton, huokuu viulukonsertto kaikesta solistisesta vaativuudestaan huolimatta vakavahenkistä, synkentyneen kansainvälisen ilmapiirin syventämää tunnelmaa.

Brittenin viulukonsertto on kolmiosainen mutta tauotta yhteen soitettava ja perinteisestä nopea-hidas-nopea-kaavasta poikkeava kokonaisuus. Teos on hyvä osoitus nuoren Brittenin kyvyistä orkestroijana, sillä sitä sävyttävät monet epätavalliset mutta tehokkaat soitinyhdistelmät.

Teos alkaa Beethovenin viulukonserton tapaan patarumpujen rytmiaihelmalla, joka kuullaan teoksessa usein myöhemminkin, myös viululla. Solistin pitkälinjaisesti laulava ja lopulta virtuoosisemmaksi kehittyvä melodiikka saa vastaansa teräväilmeisempää ilmaisua. Nopean scherzo-osan sijoittuminen teoksen keskelle samoin kuin musiikin särmikäs rytmisyys tuovat mieleen Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton (1917). Osaa keventää trio-jakson melodisuus, ja trion painokas kertaus vie kadenssiin, joka johtaa tauotta finaaliin. Päätösosa on pasuunoiden nousevan ja laskevan runkoteeman ympärille rakentuva, tunnelmiltaan vaihteleva mutta pääosin vakavahenkinen passacaglia. Huipentavaa taitetta seuraa eleginen, osin rukouksen kaltainen loppujakso.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Pjotr Tšaikovski (1840-1893):
Sinfonia nro 6 h-molli op. 74, Pateettinen

Adagio – Allegro non troppo
Allegro con grazia
Allegro molto vivace
Finale: Adagio lamentoso

Pjotr Tšaikovski ryhtyi kuudennen sinfonian sävellystyöhön keväällä 1893. Vire oli korkealla, ja luonnosversio oli valmis parissa kuukaudessa, lopullinen orkesteripartituuri elokuussa. Tšaikovski oli vakuuttunut teoksen arvosta ja kirjoitti veljenpojalleen: "Pidän sitä ehdottomasti parhaana ja erityisesti vilpittömimpänä kaikista teoksistani ja rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta, mitä olen säveltänyt."

Tšaikovski johti kantaesityksen Pietarissa 28. lokakuuta. Yhdeksän päivää myöhemmin hän oli kuollut. Teos onkin usein koettu eräänlaisena musiikillisena itsemurhaviestinä, mitä vielä Tšaikovskin kuoleman epäselvät olosuhteet ovat lietsoneet: oliko kyseessä tahaton koleramyrkytys vai toverituomioistuimen painostuksesta syntynyt kunniaitsemurha, jolla yritettiin peitellä säveltäjän suhdetta erään venäläisen ylimyksen veljenpoikaan.

Tšaikovski luonnehti teosta "ohjelmasinfoniaksi" mutta sellaiseksi, jossa "ohjelma jää kaikille salaisuudeksi". Tätä "salaisuutta" on turhaan yritetty selvittää, vaikka yleensä se on liitetty säveltäjän homoseksuaalisuuteen ja sen aiheuttamiin sosiaalisiin paineisiin. Yleisemmällä tasolla ohjelma on kytketty ajatukseen kohtalosta, jota edustaa teoksessa keskeisessä asemassa oleva alaspäinen asteikkoaihe.

Kuudes on Tšaikovskin omaperäisin sinfonia ja yksi koko 1800-luvun merkittävimmistä sinfonisen muodon uudelleenarvioinneista. Se ei koske vain kokonaismuotoa vaan myös osien sisäistä olemusta. Kaikessa musertavassa pessimismissään ja valtavassa tunnepaatoksessaankin teos on kurinalainen ja hallittu kokonaisuus.

Sinfonian dramaturginen painopiste on monista romantiikan kauden finaalisinfonioista poiketen jo avausosassa. Hitaasta johdannosta puhkeaa esiin kahden hyvin eriluonteisen teeman varaan rakentuva sonaattimuoto: lyhyistä aihelmista rakentuva pääteema on luonteeltaan dynaaminen ja liikkuva, sivuteema puolestaan leveän laulava ja tunnehehkuinen. Musiikki hiipuu esittelyn lopuksi kuusinkertaiseen pianissimoon (pppppp) ja leikkautuu suoraan keskelle räjähtävän energistä ja myrskyisää kehittelyä, jonka tiimellyksessä häivähtää katkelma vanhasta ortodoksisesta sielunmessusta. Tšaikovski hämärtää kehittelyn ja kertauksen rajaa tuomalla musertavan painokkaaksi kasvavaan huipennukseen uutta materiaalia, ja kertaukseen liittyvä paluun tuntu toteutuu kunnolla vasta sivuteeman myötä.

Sinfonian musiikillisessa tarinassa kaksi keskiosaa ovat kuin takautumia tai muistumia onnellisemmista ajoista. Hitaan osan asemassa on valssimaisen elegantti mutta epätavalliseen 5/4-tahtilajiin kirjoitettu osa. Kolmas osa alkaa ilmavan scherzomaisesti mutta tiivistyy energisen marssimaiseksi ja kasvaa huumaavaan tehoon.

Finaali on poikkeuksellisesti hidastempoinen, ja sinfoninen tragedia palaa siinä kaikessa ehdottomuudessaan. Brahms oli jo kymmenen vuotta aiemmin antanut kolmannen sinfoniansa päättyä hitaaseen musiikkiin finaalin duurisävyisessä epilogissa, mutta Tšaikovskin ratkaisu on dramaturgisesti äärimmäisempi ja tinkimättömämpi. Sinfoniaa hallitseva kohtalo-ajatus alaspäisine kulkuineen vie teoksen lohduttomaan, alistuneeseen päätökseen.

Teosesittely: Kimmo Korhonen