Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli

Tämä on mennyt tapahtuma.

Vain verkkokonsertti: Tarunhohtoa

Konsertti lähetetään verkkokonserttina. Paikan päälle ei oteta yleisöä, lue ohjeet lippuhyvitysten hakemiseen tästä uutisesta. 

Olli Mustonen, kapellimestari
Janne Thomsen, huilu
Turun filharmoninen orkesteri

Pjotr Tšaikovski: Voyevoda op. 78 
Carl Nielsen: Huilukonsertto 
Jean Sibelius: Nocturne op. 51 nro 3 
Nikolai Rimski-Korsakov: Šeherazade op. 35 

Taiteellinen johtaja Olli Mustonen on loihtinut ohjelmiston, joka vie kertomusten maailmaan ja tarunhohtoisiin tunnelmiin. Janne Thomsen on yksi Tanskan tunnetuimpia huilisteja ja hän tulkitsee kevätkauden avajaiskonsertissa maanmiehensä Nielsenin huilukonserton. Sibeliuksen kaunis Nocturne on osa Belsazarin pidot -näytelmämusiikin sarjaa. Tšaikovskin juhlava, runoon perustuva sinfoninen balladi Voyevoda avaa kauden näyttävästi ja konsertti päättyy Tuhannen ja yhden yön satujen tunnelmiin.

Turvallisuutesi on meille tärkeää. Tutustuthan korona-ajan turvallisuusohjeisiimme tästä linkistä.

Esiintyjät

Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
kapellimestari
Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
kapellimestari

Taiteellisen johtajan Olli Mustosen persoonassa toiminta kapellimestarina, pianistina ja säveltäjänä yhdistyy kokonaisvaltaiseksi muusikkoudeksi harvinaisella tavalla.

Viime kausilla Mustonen on esiintynyt mm. Lontoon sinfoniaorkesterin, Mariinski-teatterin orkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen solistina. Kapellimestarina hän on viime vuosina tehnyt yhteistyötä mm. Jerusalemin sinfoniaorkesterin ja lukuisten eurooppalaisten orkesterien kanssa.

Mustosen sävellystyössä ovat viime aikoina keskeisellä sijalla olleet suurimuotoiset kamarimusiikkiteokset – viime vuosina ovat valmistuneet mm. pianokvintetto ja jousikvartetto. Syyskuussa sai Amsterdamissa ja Lontoossa kantaesityksensä Ian Bostridgelle ja Steven Isserlisille sävelletty, Kalevalaan pohjautuva ”Taivaanvalot” – sinfonia tenorille, sellolle ja pianolle. Beethovenin 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Bonnin Beethovenhaus tilasi Mustoselta jousiseksteton, joka kantaesitettiin heidän Beethoven-festivaalillaan helmikuussa 2020.

Mustosen levytystuotanto on laaja, ja sisältää esimerkiksi Edison- ja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Šostakovitšin preludien levytyksen. Viime vuosien äänitteistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen levytys, sekä RSO:n ja kapellimestari Hannu Linnun kanssa toteutettu Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytys.

Mustonen on valittu vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon saajaksi. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna 2003.

Huilisti Janne Thomsen, kasvokuva
Janne Thomsen
huilu
Huilisti Janne Thomsen, kasvokuva
Janne Thomsen
huilu

Tanskalaisen huilistin Janne Thomsenin ilmeikkäät ja lämpimät tulkinnat ovat vakiinnuttaneet hänen paikkansa kysyttynä solistina.

Janne Thomsen aloitti musiikkiopintonsa neljän vuoden iässä, ja myöhemmin hänet on nimitetty Tanskan Vuoden nuoreksi muusikoksi. Thomsen on opiskellut Lontoon Royal Academy of Musicissa ja Pariisin konservatoriossa. Thomsen on voittanut kansainvälisiä huilukilpailuja niin Prahassa, Pariisissa, Roomassa, Wienissä kuin Bostonissakin. Työstään musiikin hyväksi Lontoon Royal Academy of Music on myöntänyt Thomsenille Associate of the Royal Academy of Music (ARAM) -kunniapalkinnon.

Thomsen on intohimoinen kamarimuusikko ja solistiesiintyjä. Hän on esiintynyt muun muassa Tanskan radion sinfoniaorkesterin, English Chamber Orchestran, Salzburg Cameratan, Vienna Chamber Orchestran ja Tšekin filharmonisen orkesterin kanssa. Thomsen on tehnyt yhteistyötä muun muassa säveltäjien Sofia Gubaidulina, 
Peteris Vasks, Erkki-Sven Tüür, Wolfgang Rihm, James MacMillan, Michael Berkeley, Giya Kancheli, Bent Sørensen, Fazil Say ja Hans Werner Henze kanssa.

Vuodesta 2007 vuoteen 2007 Thomsen opetti Mozarteumissa Salzburgissa ja vuosina 2008–2010 Lucernen musiikkikorkeakoulussa. Nykyään Thomsen asuu sekä Saksassa ja Tanskassa. Tanskassa hän toimii perustamansa kansainvälisen musiikkifestivaalin Klassiske Dage taiteellisena johtajana. Festivaali on nauttinut kriitikoiden ylistyksestä vuodesta 2005 eli perustamisestaan lähtien.

Teokset

Pjotr Tšaikovski (1840-1893):
Voyevoda, sinfoninen balladi op. 78

Pjotr Tšaikovskin sävelsi peräti kolme Voyevoda-nimistä teosta: varhaiseen tuotantoon kuuluvan oopperan (1868) sekä myöhemmällä kaudellaan melodraaman (1886) ja sinfonisen balladin (1890). Yhteisestä nimestä huolimatta teokset eivät kumpua samasta lähteestä. Ooppera ja melodraama pohjautuvat Aleksandr Ostrovskin näytelmään, kun taas sinfonisessa balladissa on ollut lähtökohtana Puškinin kääntämä puolalaisromantikon Adam Mickiewiczin (1798-1855) runo vuodelta 1829.

Kolmesta teoksesta sinfoninen balladi on tunnetuin. Tšaikovski johti teoksen kantaesityksen Moskovassa marraskuussa 1891. Hän oli jo ennen esitystä suhtautunut teokseen epäillen ja tuhosi heti esityksen jälkeen partituurin. Stemmat kuitenkin säilyivät, ja niiden perusteella teos on voitu rekonstruoida. Omaa väriään musiikkiin tuo celesta, jota Tšaikovski käytti tässä ensimmäisen kerran tuotannossaan, ja siihen miellyttyään otti sen hiukan myöhemmin mukaan myös balettiinsa Pähkinänsärkijä (1892).

Mickiewiczin runossa puolalainen maaherra (voivodi) palaa kotiinsa vain löytääkseen nuoren vaimonsa toisen miehen sylistä. Kun hän pyytää palvelijaansa ampumaan salarakastavaiset, tämä kääntääkin aseen häntä kohden. Runon aineksia voi helposti aistia Tšaikovskin sinfonisesta balladista. Teos alkaa toisteisesti ja latautuneesti itsepintaisten rytmien kasatessa jännitettä. Keskivaiheilla musiikki saa hehkeän romanttisen ilmeen, joka tiivistyy vuolaaksi melodisuudeksi. Musiikki palaa lopussa hetkeksi alun uhkaavaan toisteisuuteen, kunnes dramaattinen loppukäänne sulkee teoksen.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Carl Nielsen (1865-1931):
Huilukonsertto

1. Allegro moderato
2. Allegretto un poco – Adagio ma non troppo – Poco adagio – Tempo di marcia

Kuuden sinfonian rinnalla Carl Nielsenin keskeisiin teoksiin kuuluvat myös hänen konserttonsa viululle (1911), huilulle (1926) ja klarinetille (1928). Niistä kaksi viimeistä saivat syntyherätteensä 1921, jolloin Nielsen kuuli Kööpenhaminan puhallinkvinteton harjoittelevan Mozartia ja ihastui siinä määrin yhtyeen soittoon, että päätti säveltää jokaiselle sen jäsenelle oman konserton. Valitettavasti vain kaksi suunnitellusta viidestä puhallinkonsertosta valmistui.

Huilukonsertossa Nielsen otti tavoitteekseen luonnehtia sekä huilua soittimena että sen omistuksen kohdetta Holger Gilbert-Jeppeseniä, joka kantaesitti teoksen Pariisissa lokakuussa 1926 olleessa Nielsen-konsertissa. Nielsenin ohjelmakommentin mukaan "huilu ei voi hylätä omaa luontoaan. Se on kotonaan Arkadiassa ja suosii pastoraalisia tunnelmia. Säveltäjän täytyy näin ollen sopeutua sen lempeään luonteeseen, ellei hän halua leimautua barbaariksi."

Nielsenin tavoittelema pastoraalisuus hallitsee konserttoa, mutta sen tunnemaailma on herkästi ailahteleva, ja teoksessa on kuin äkillisinä tuulenpuuskina hulmahtavien käänteiden mukana myös hetkittäistä epävarmuutta ja tummia varjoja. Teoksessa on epätavallisesti vain kaksi osaa, molemmat pääosin nopealiikkeisiä, joskin toisessa osassa on myös hitaan osan elementin sisältävä lyhyehkö, tuskaisempiin äänenpainoihin tihentyvä Adagio ma non troppo –jakso. Teoksen pääroolia näyttelevän huilun sujuvasti soljuva lyyrisyys ja ketteryys saavat muutaman kerran vastaansa koomisempaa roolia esittävän pasuunan.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Jean Sibelius (1865-1957):
Nocturne Belsazarin pidot –sarjasta op. 51

Näytelmiin sävelletty musiikki muodostaa sinfonioiden ja sinfonisten runojen rinnalla kolmannen merkittävän alueen Sibeliuksen orkesterituotannossa. Kahden muun teoslajin eeppisemmän hahmotuksen rinnalla se avasi lyyrisemmän ja populäärimmän juonteen hänen musiikissaan ja tarjosi kanavan sellaisille ilmaisupyrkimyksille, joille ei ollut sijaa laajamuotoisemmissa teoksissa. Muutamat Sibeliuksen suosituimmista miniatyyreistä sisältyvät juuri näyttämömusiikkeihin ja olivat aikanaan levittämässä säveltäjän nimeä laajempaan tietoisuuteen.

Musiikki Hjalmar Procopén näytelmään Belsazarin pidot (1906) merkitsee Sibeliukselle harvinaista poikkeamista itämaiseen eksotiikkaan. Raamatun aiheeseen perustuva näytelmä sijoittuu muinaiseen Babyloniin ja tuo mieleen samoihin aikoihin Straussin oopperanakin suosiota niittäneen Oscar Wilden Salomen. Belsazarin pidot sai ensi-iltansa Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa marraskuussa 1906. Näytelmän tekstiä moitittiin mutta Sibeliuksen musiikkia kehuttiin, ja ilmeisesti paljolti musiikin ansiosta näytelmä saavutti suuren suosion helsinkiläisyleisön keskuudessa.

Sibelius muokkasi Belsazarin pitojen musiikista neliosaisen orkesterisarjan, jonka hän johti ensimmäisen kerran Helsingissä syyskuussa 1907. Sarjassa kolmantena oleva "Nocturne" on huikaisevan kaunista ja lyyrisen intensiivistä yömusiikkia, jossa huilusoolo piirtyy esiin lähes aineettomasta, herkänhauraasta taustasta. Hillitty kuvioivuus antaa musiikille kevyttä itämaista sävytystä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Nikolai Rimski-Korsakov (1844-1908):
Šeherazade, sinfoninen sarja op. 35

1. Meri ja Sinbadin laiva (Largo e maestoso – Lento – Allegro non troppo – Tranquillo)
2. Prinssi Kalendarin tarina (Lento – Andantino – Allegro molto – Con moto)
3. Nuori prinssi ja nuori prinsessa (Andantino quasi allegretto – Pochissimo più mosso – Come prima – Pochissimo più animato)
4. Juhlat Bagdadissa. Meri- Laiva murskautuu vaskiratsastajaa kantavaan kallioon (Allegro molto – Vivo – Allegro non troppo maestoso)

Länsimaiden kulttuurinen suhde myyttistä "itää" kohtaan on perinteisesti ollut ristiriitainen. Yhtäältä itä on saanut edustaa vierasta, julmaa ja väkivaltaista olemisen tapaa, toisaalta se on kiehtonut värikkyydellään ja sadunomaisella salaperäisyydellään. Vaikka kuva on ollut pahoin vääristynyt ja palvellut enemmän länsimaisten omia tarpeita kuin aitoa yritystä ymmärtää erilaista kulttuuria, sen pohjalta on syntynyt paljon kiinnostavaa taidetta.

Myös 1800-luvun keisarillisella Venäjällä orientin lumo eli vahvana. Maa oli levittäytynyt kohti Lähi-itää ja islamilaista maailmaa, ja monien taiteilijoiden suosimissa itämaisissa aiheissa voitiin nähdä kolonialististen pyrkimysten ilmentymä, vieraan kulttuurin näkeminen ikään kuin omana. Nikolai Rimski-Korsakov kuului niihin, joita orientin maailma kiehtoi, ja sen tunnetuimpana osoituksensa hänen tuotannossaan on säihkyvän värikylläinen sinfoninen sarja Šeherazade (1888).

Šeherazaden innoittajana oli jo 900-luvulla ensimmäisen versionsa saanut arabialainen satukokoelma Tuhat ja yksi yötä. Sen kehyskertomuksessa sulttaani Šahryar on aiempien vaimojen uskottomuuden vuoksi päättänyt surmata uuden vaimonsa aina ensimmäisen yön jälkeen, mutta Šeherazade pelastuu tältä kohtalolta kertomalla sulttaanille tuhannen ja yhden yön ajan kiehtovia satujaan ja lopettamalla tarinat aina ovelasti kesken niin, ettei sulttaani malta surmata häntä. Lopulta sulttaani luopuu julmasta käytännöstä.

Rimski-Korsakov painotti, etteivät Šeherazaden osat kuvaile mitään yksittäisiä satuja vaan luovat yleisempää itämaisen sadun tunnelmaa ja yhdistävät virikkeitä useammistakin kertomuksista. Alaotsikko "sinfoninen sarja" korostaa teoksen yhtenäisyyttä, ja muutamat teemoista toistuvat useammassa osassa. Teoksen ydinaiheet kuullaan heti johdantovaiheessa: jyhkeä unisonoavaus edustaa sulttaania ja sooloviulun lyyrisempi aihe Šeherazadea.

Avausosassa laveasti vellova, sulttaanin teemasta johdettu pääaihe luo kuvan voimaa uhkuvasta merestä ja Sindbadin laivasta sen syleilyssä. Toisessa osassa "Kalenteriprinssin tarina" itämaiset sävyt nousevat vahvemmin esiin. Šeherazaden kertojanääni johdattaa sisään sen verhottuun mutta vähitellen tanssilliseksi kehkeytyvään maailmaan, kunnes sulttaanin teema suuntaa musiikin haeskelevan välikkeen kautta kohti scherzomaista keskijaksoa. Laulullinen kolmas osa "Prinssi ja prinsessa" henkii romanttisen rakkauskohtauksen tuntua. Šeherazaden teema kuullaan tällä kertaa vasta tanssillisen keskijakson jälkeen, mutta sulttaanin teema ei esiinny osassa.

Päätösosa "Bagdadin juhlat. Meri. Laiva murskautuu kallioon" toimii sekä temaattisen keskityksen että energiseen vauhtiin yltyvän ilmaisun suhteen sarjan synteesinomaisena huipennuksena. Sulttaanin ja Šeherazaden teemat kuullaan heti alussa latautuneena vuoropuheluna, ja myöhemmin osan bagdadilaisen juhlatunnelman

riemunkirjavaan kudokseen punotaan myös toisen ja kolmannen osan pääaiheet. Huippukohdassa ensiosan meri-aihe palaa, nyt hurjaksi myrskyksi yltyneenä, ja vie haaksirikkoon, jonka voi kokea sulttaanin julman kirouksen purkautumisena. Sovinnollisessa loppukäänteessä sulttaanin teema soi pehmentyneenä ja Šeherazaden sooloviulu saa viimeisen sanan.

Teosesittely: Kimmo Korhonen