Viulistit Petteri Iivonen, Kreeta-Julia Heikkilä sekä Elina Vähälä

Tämä on mennyt tapahtuma.

Vain verkkokonsertti: Viulistien juhlat - professori Tuomas Haapasen kunniaksi

Koronarajoitusten takia konsertti lähetetään ainoastaan verkkokonserttina. Verkkolähetyksen seuraaminen on maksutonta.

Tuomas Rousi, kapellimestari 
Elina Vähälä, viulu 
Kreeta-Julia Heikkilä, viulu 
Petteri Iivonen, viulu
Turun filharmoninen orkesteri

Jean Sibelius: Andante festivo
Franz Schubert: Rondo A-duuri D. 438
Johann Sebastian Bach: Kaksoiskonsertto
Joonas Kokkonen: Sinfonia da camera per 12 archi
Olli Mustonen: Kolmoiskonsertto kolmelle viululle ja orkesterille

Juhlava Andante festivo avaa viulistien illan. Beethovenin romantiikkaa tihkuvan teoksen jälkeen Bachin koristeellisessa konsertossa kaksi viulua keskustelevat keskenään. Kokkosen 12 viulun teoksen jälkeen päätösnumerona nähdään kaikki kolme viulusolistia Mustosen konserton tulkitsijoina. Konsertti kunnioittaa 96-vuotiaan professori Tuomas Haapasen elämäntyötä musiikkikasvattajana, viulutaiteilijana ja Turun musiikkiopiston sekä Sibelius-Akatemian rehtorina. Konsertin solistit ovat Haapasen entisiä oppilaita.

Esiintyjät

Tuomas Rousi
kapellimestari
Tuomas Rousi
kapellimestari

Tuomas Rousi on opiskellut viulunsoittoa Turun konservatoriossa, Pariisissa ja Sveitsissä sekä Utrechtin konservatoriossa, jossa suoritti diplomin vuonna 1991 Viktor Libermanin johdolla. Viuludiplomin Sibelius-Akatemiassa hän suoritti vuonna 1995 Igor Bezrodnyn johdolla. Rousi opiskeli Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla Jorma Panulan, Atso Almilan, Eri Klasin ja Leif Segerstamin johdolla ja suoritti diplomin vuonna 1999. Hän on esiintynyt kamarimuusikkona monilla festivaaleilla Suomessa ja useissa muissa Euroopan maissa.

Rousi on johtanut merkittävimpiä suomalaisia orkestereita sekä useita orkestereita Euroopan maissa, Beirutissa sekä Johannesburgissa. Ylioppilaskunnan soittajien kapellimestarina hän toimi vuosina 1996-2001. Hämeenlinnan kaupunginorkesterin kapellimestarina hän oli vuosina 2004-2009, sekä Seinäjoen kaupunginorkesterin taiteellisena johtajana 2010-2014. Parhaillaan Tuomas Rousi johtaa Helsinki Concordiaa, Metropolian orkesteria, ja Kauniaisten orkesteria. Rousi oli kuuden parhaan joukossa 2. kansainvälisessä Sibelius-kapellimestarikilpailussa vuonna 2000 sekä sai Yleisradion erikoispalkinnon.

viulisti Elina Vähälä
Elina Vähälä
viulu
viulisti Elina Vähälä
Elina Vähälä
viulu

Yhdysvaltain Iowassa syntynyt mutta jo pikkulapsena Suomeen muuttanut Elina Vähälä kuuluu Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin viulisteihin. Vähälä aloitti uransa konserttosolistina jo 12-vuotiaana kotikaupunkinsa Lahden kaupunginorkesterin konsertissa.

Vähälä on ansainnut maineensa valovoimaisena ja poikkeuksellisen monipuolisena muusikkona laaja-alaisella ohjelmistollaan, jonka aikajänne kattaa musiikkia barokista nykypäivään ja aikamme merkittävien säveltäjien uutuuksiin. Vuonna 2012 hän kantaesitti tilaamansa Jaakko Kuusiston viulukonserton, jonka hän myös äänitti BIS-yhtiölle vuonna 2013 yhdessä John Coriglianon Punainen viulu -konserton kanssa. Syyskuussa 2015 Vähälä soitti televisioidussa konsertissa mahdottomana pidetyn Sibeliuksen viulukonserton harvoin esitetyn varhaisversion Hannu Linnun johtaman Radion sinfoniaorkesterin solistina. Viimeisin hänen kantaesittämänsä suuri konsertto on Kalevi Ahon kynästä vuonna 2016. Myös Aulis Sallinen on omistanut Vähälälle teoksiaan.

Kuluvalla kaudella Vähälä debytoi muun muassa Göteborgin ja Norrköpingin sinfoniaorkestereiden, Belgradin filharmonikkojen sekä Prahan radion sinfoniaorkesterin solistina. Kotimaassa Vähälää voi kuulla esimerkiksi Helsingin, Turun, Mikkelin ja Vaasan kaupunginorkestereiden sekä Oulu Sinfonian ja Jyväskylä Sinfonian solistina. Lisäksi uuden ulottuvuuden Vähälän kokonaisvaltaiseen muusikkouteen tuovat kaudella 2020-2021 alkavat festivaalityöt: Vähälä aloittaa sekä Sysmän Suvisoiton taiteellisena johtajana, että toisena Oulun Musiikkijuhlien taiteellisista johtajista vastaten näin festivaalin klassisen musiikin konserttien suunnittelusta.

Konsertoimisen ohella Vähälä toimii professorina Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopistossa. Elina Vähälä soittaa Giovanni Battista Guadagninin rakentamaa viulua vuodelta 1780.

viulisti Kreeta-Julia Heikkilä
Kreeta-Julia Heikkilä
viulu
viulisti Kreeta-Julia Heikkilä
Kreeta-Julia Heikkilä
viulu

Kreeta-Julia Heikkilä on monipuolisena viulistina kansainvälisesti kysytty konserttimestari, solisti ja kamarimuusikko, joka keskittyy konserttitoimintansa lisäksi kehittämään klassisen musiikin kulttuuria toimimalla mm. Helsinki Chamber Music Festivalin ja Minimalia konserttisarjan taiteellisena johtajana.

Hän on esiintynyt monien suomalaisten orkestereiden solistina sekä niin kamarimuusikkona kuin solistina useilla kansainvälisillä festivaaleilla Euroopan maissa, Etelä-Koreassa, Amerikassa ja Venäjällä. Pianotrio Teoksen jäsenenä, sellisti Jaani Helanderin ja pianisti Jaan Otsin kanssa, hän on konsertoinut aktiivisesti vuodesta 2017 lähtien.

Kreeta-Julia nauttii työstään pedagogina nuorten parissa ja toimii sekä Sibelius-Akatemiassa kamarimusiikin ja viulunsoiton tuntiopettajana, että Espoon musiikiopistossa viulunsoiton lehtorina.

Konserttimestarina Heikkilä on vieraillut useiden pohjoismaisten ja suomalaisten orkestereiden lisäksi Lontoon BBC -sinfoniaorkesterissa sekä Amerikassa mm. iPalpiti Kamariorkesterissa. Hän on toiminut vakituisena konserttimestarina Vaasan kaupunginorkesterissa (2012), Tanskan radion kamariorkesterissa (2013-) ja Oulu Sinfoniassa (2015).

Kreeta-Julia Heikkilä aloitti viulunsoiton 5-vuotiaana GézaSzilvayn oppilaana Itä-Helsingin Musiikkiopistossa, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa opettajinaan Tuomas Haapanen, Mi-kyung Lee, Päivyt Meller ja Tero Latvala. Lontoon Royal College of Music´ssa hän opiskeli AHRC -stipendiaattina Jan Repkon johdolla.

Heikkilällä on käytössään Suomen Kulttuurirahaston omistama Andrea Guarneri -viulu vuodelta 1680.

viulisti Petteri Iivonen
Petteri Iivonen
viulu
viulisti Petteri Iivonen
Petteri Iivonen
viulu

Petteri Iivonen on kiistatta yksi viime vuosien parhaista ja menestyneimmistä suomalaisista viulutaiteilijoista, jonka soittoa on ylistetty muun muassa virheettömän tekniikan (Il Gazzettino) ansiosta. Vuonna 2010 Iivonen sijoittui toiseksi kansainvälisessä Jean Sibelius -viulukilpailussa ja hän on legendaarisen Opéra National de Paris 1. konserttimestari.

Iivosen soolouran kohokohtia ovat olleet esiintymiset Israelin Philharmonic Orchestran, Montreal Symphony Orchestran, Staatsphilharmonie Rheinland-Pfalz, Opéra National de Paris, Südwestdeutsche Philharmonie, Royal Chamber Orchestra of Wallonia, New York Classical Symphony Orchestra, Orchestra Sinfonica del Friuli Venezia Giulia, Israel Camerata Jerusalem, Helena Symphony, New European Ensemble ja Lithuanian National Symphony -orkestereiden kanssa.

Iivonen on esiintynyt myös muilla kansainvälisesti merkittävillä lavoilla kuten Musée du Louvre, Walt Disney Concert Hall, Tokyo Opera City, Alice Tully Hall Lincoln Center, Teatro Municipal do Rio de Janeiro, Seoul Arts Center ja Jerusalem Theatre. Kapellimestareista Iivonen on tehnyt yhteistyötä muun muassa Lahav Shanin, Leif Segerstamin, Jukka-Pekka Sarasteen, Giancarlo Guerreron, Okko Kamun, Jean-Jacques Kantorowin, Sakari Oramon, Chi-Yong Chung, John Storgårdsin, Vello Pähnin, George Manahanin, Arvo Volmerin, Ari Rasilaisen ja Hannu Linnun kanssa.

Petteri Iivonen on tuttu näky myös kamarimuusikkona. Iivonen on Sibelius Piano Trion perustajajäsen. Trio sai ensilevyllään Latinalaisen Grammy-ehdokkuuden kategoriassa Best classical contemporary composition.

Teokset

Jean Sibelius (1865-1957):
Andante festivo

Sibeliuksen pienimuotoisiin suosikkikappaleisiin kuuluva Andante festivo on sävelletty alun perin jousikvartetille Parviaisen suvun omistamien Säynätsalon tehtaiden joulukuussa 1922 olleisiin 25-vuotisjuhliin. Tilauksen oli tehnyt tehtaiden toimitusjohtajaksi kaksi vuotta aiemmin tullut Walter Parviainen, jolle Sibelius omisti teoksen. On luultavaa, että kiireisen tilauksen sävellystyössä Sibelius hyödynsi aiempia luonnoksiaan. Paikallisista keskisuomalaisista muusikosta koottu kvartetti esitti teoksen juhlassa ensin kunniamerkkien jaon säestyksenä ja sitten myöhemmin uudelleen useampaankin kertaan.

Andante festivon myöhempiin vaiheisiin kuului sen kokoonpanon laajeneminen. Ensin se esitettiin kaksinkertaisen jousikvartetin voimin Sibeliuksen veljentyttären Riitan häissä 1929, ja lopulta 1938 Sibelius sovitti teoksen jousiorkesterille ja patarummuille (ad lib.). Tässä lopullisessa versiossa Sibeliuksen yhtenä ajatuksena oli teoksen soveltuminen radiolähetystä varten, sillä häneltä oli pyydetty radioitavaa musiikillista tervehdystä New Yorkin maailmannäyttelyyn. Sibelius johti Andante festivon esityksen teoksen 1. tammikuuta 1939, ja tästä valtameren yli suunnatusta lähetyksestä vahalevylle tehty tallennus on sikäli historiallinen, että se on jäänyt ainoaksi soivaksi näytteeksi Sibeliuksesta kapellimestarina.

Andante festivo on sävyltään jalopiirteisen juhlavaa musiikkia, niin kuin Parviaisen suvun tilauksen luonnekin vaati. Teos etenee laajakaarisena hymninä, joka tuntuu ennakoivan kuudennen (1923) ja seitsemännen (1924) sinfonian maailmaa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Franz Schubert (1797-1828):
Rondo A-duuri viululle ja jousille D 438

Schubert ehti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana säveltää hämmästyttävän laajan tuotannon, joka käsittää monipuolisesti erilaisia teostyyppejä kuten oopperoita ja laulunäytelmiä, sinfonioita, erilaisia hengellisiä vokaaliteoksia kamarimusiikkia, pianomusiikkia sekä tietenkin yli 600 yksinlaulua. Oli kuitenkin yksi keskeinen teoslaji, jonka Schubert jätti suosiolla sivuun: konsertot. Hän ei ollut mikään Mozartin tai Beethovenin veroinen instrumentalisti eikä tarvinnut konserttoja omaan käyttöönsä. Täysin hän ei silti ajatusta hylännyt.

Lähimmäksi konserttomaista ilmaisua Schubert tuli kolmessa vuosina 1816-17 viululle ja orkesterille sävelletyssä teoksessa Konsertstück D-duuri, Rondo A-duuri sekä Poloneesi B-duuri. Näistä viehättävä Rondo A-duuri ei ole mikään pikkukappale vaan neljännenstunnin kestossaan eräänlainen pienoiskonsertto. Viulistisesti se onkin sujuvasti kirjoitettua ja runsaasti kuvioitua tekstuuria, viuluhan oli pianon rinnalla Schubertin toinen oma soitin. Muodoltaan teos ei kuitenkaan vastaa konserttoa vaan rakentuu tauotta soitettavaksi johdannon (Adagio) ja nopean rondomuotoisen pääjakson (Allegro giusto) kokonaisuudeksi.

Laaja johdanto alkaa juhlavasti koko jousiston voimin, mutta kun solisti astuu esiin, hän ottaa näyttämön lähes täysin haltuunsa, ja jousistolle jää teoksessa säestävä tehtävä muutamaa rondo-vaiheen lyhyttä välirepliikkiä lukuun ottamatta. Rondoa hallitsee kepeä tanssillisuus, mutta mukana on myös lyyrisempiä käänteitä ja tunnelmaa syventäviä mollivarjostuksia.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Johann Sebastian Bach (1685-1750):
Konsertto kahdelle viululle d-molli (BWV 1043)

Vivace
Largo ma non tanto
Allegro

Mielikuva Johann Sebastian Bachista istumassa jämäkästi urkujensa ääressä sommittelemassa häikäisevän oppineita fuugia ja taiturillisia improvisaatioita on iskostunut niin vahvasti ihmisten mieliin, ettei aina muisteta, että hän oli myös erinomainen viulisti. Ei olekaan yllätys, että hänen soolo- ja kamarimusiikkiteoksensa sekä konserttonsa kuuluvat viulukirjallisuuden perusteoksiin. Häneltä on tosin säilynyt alkuperäisessä muodossaan vain kolme viulukonserttoa – konsertot a-molli ja E-duuri sekä kahden viulun konsertto d-molli – mutta tiedetään, että hän sävelsi niitä useampiakin. Säilyneistä viulukonsertoista kaksoiskonsertto d-molli on usein arvioitu hienoimmaksi. Se on luultavasti valmistunut vuoden 1730 aikoihin, jolloin Bach johti Leipzigissa Collegium Musicum –konserttisarjaa.

Bachin tärkein esikuva konserttojen säveltäjänä oli Vivaldi. Tältä hän omaksui mm. kolmiosaisen suurmuodon sekä nopeissa osissa esiintyvän ns. ritornello-muodon, joka rakentuu orkesteriosuuksien ja soolojaksojen vuorottelulle. Hän saattoi kuitenkin yhdistää tähän lähtökohtaan muitakin periaatteita, esimerkiksi kaksoiskonserton määrätietoisesti etenevän avausosan ensimmäinen orkesterijakso rakentuu fuugaksi, ja ylipäätään tekstuuri on kontrapunktin rikastamaa. Sicilianon tapaan 12/8-tahtilajissa hengittävässä hitaassa keskiosassa solistit nousevat päärooliin rikkumattoman kauniine melodioineen. Päätösosa palaa ensiosan vakavahenkiseen määrätietoisuuteen, jonka intensiivistä sykettä muutamat ylöspäiset triolikulut tihentävät.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Joonas Kokkonen (1921-1996):
Sinfonia da camera

Moderato
Allegro non troppo
Molto vivace
Andante

Joonas Kokkonen oli aikanaan musiikkielämämme suuri voimahahmo. Hänen tuotantonsa läpäisi sodanjälkeisten vuosikymmenien suomalaisen musiikin keskeiset tyylisuuntaukset ja eteni uusklassismista dodekafonisen eli 12-sävelteknisen kauden kautta vapaatonaalisuuteen. Hän korosti aina musiikillisen ajattelunsa sinfonista perustaa, teosten rakentumista tietystä hyvin rajatusta materiaalista. Tämä lähtökohta hallitsee neljän sinfonian lisäksi hänen muitakin soitinteoksiaan ja myös hänen pääteostaan oopperaa Viimeiset kiusaukset (1974).

Jousille sävelletty Sinfonia da camera on valmistunut 1962, keskellä Kokkosen dodekafonista kautta. Teoksen taustalla oli säveltäjän puolen vuoden oleskelu Sveitsissä 1960 ja siellä kuultu maineikkaan Festival Strings Lucerne –kamariorkesterin esitys Bachin Die Kunst der Fugesta. Pian esityksen jälkeen Kokkonen tapasi orkesterin johtajan Rudolf Baumgartnerin, joka tilasi häneltä teoksen. Sinfonia da cameran kantaesitys Luzernissa elokuussa 1962 oli Kokkosen uran ensimmäinen kansainvälinen menestys.

Sinfonia da cameran motiivisena lähtökohtana on teoksen aloittava sävelaihe b-a-c-h, jonka sävelet Kokkonen on aiheen tavanomaisesta käytöstä poiketen sijoittanut eri oktaavialoihin. Sävyltään Sinfonia da camera kuuluu juuri sitä edeltäneen toisen sinfonian kanssa Kokkosen modernistisimmin soiviin teoksiin. Muoto poikkeaa tavanomaisesta sinfonisuudesta siinä, että hitaat osat ovat reunimmaisina ja nopeat keskellä. Teoksessa on sekä webernmäistä haurautta, bartókmaista iskevyyttä että päätösosassa myös pitkälinjaista melodisuutta.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Olli Mustonen (s. 1967):
Konsertto kolmelle viululle ja orkesterille

Ouverture
Vivace
Larghetto
Finale

Olli Mustonen kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat onnistuneet yhdistämään menestyksekäästi kolme muusikonammattia: pianonsoiton, orkesterin johtamisen ja säveltämisen. Aktiivinen ura esiintyvänä taiteilijana asettaa luonnollisesti omat ajalliset rajoituksensa sävellystyölle, mutta hän on silti säveltänyt kohtuullisen laajan tuotannon, jonka koostuu pääosin erilaisille kokoonpanoille sävelletystä soitinmusiikista. Suurimpia teoksia ovat kaksi sinfoniaa (2011, 2013), joista ensimmäiseen sisältyy laaja baritonisoolo. Teoksissaan Mustonen on yhdistellyt eri tavoin minimalistisia, uusbarokkisia, uusromanttisia ja kansanmusiikista ammennettuja aineksia. Lisäksi uudemmissa teoksissa on sukulaisuutta myös monien 1900-luvun suurten klassikkojen teoksiin.

Kolmoiskonsertto kolmelle viululle ja kamariorkesterille (1998) kuuluu Mustosen tunnetuimpiin teoksiin. Siinä tyylillisenä viitekehyksenä on teoslajista lähtien barokki hiukan samaan tapaan kuin Stravinskyn Pulcinellassa tai Respighin uusbarokkisissa tyylitelmissä. Muodoltaan teos seuraa mm. Telemannin suosimaa neliosaista rakennetta. Sen aloittaa "Ouvertureksi" otsikoitu osa, joka barokkisten esikuvien mallia seuraten alkaa juhlavalla hitaalla jaksolla ennen puhkeamista vilkkaaseen liikevauhtiin. Toisessa osassa barokkitunnelmiin sekoittuu hetkittäin suomalaisen kansanmusiikin aihelmia. Hitaana osana on tunnelmaltaan vakavahenkisempi ja pidättyvämpi Larghetto, josta huimaavaan vauhtiin yltyvä päätösosa puhkeaa esiin.

Teosesittely: Kimmo Korhonen