Kolmiodraamaa kolmin konstein

Vaikka eri taiteilla on omat sisäiset lainalaisuutensa ja toimintatapansa, ne eivät koskaan ole olleet immuuneja muista taidelajeista saamilleen virikkeille. Tämän konsertin teoksissa tulee esiin monia tällaisia taiteidenvälisiä suhteita erilaisten kirjallisuuteen liittyvien kytkentöjen kautta.

Ooppera on perinteisesti ollut musiikin ja kirjallisuuden luonteva kohtauspaikka, ja monet menneiden vuosisatojen kirjallisista mestariteoksista tunnetaan nykyisin parhaiten juuri oopperoiden kautta. Ludovico Arioston (1474-1533) eeppinen runoelma Orlando furioso (1506-1532; Raivoisa Roland) kuuluu italialaisen renessanssikirjallisuuden keskeisiin luomuksiin. Monista siihen perustuvista oopperoista tunnetuin on Georg Friedrich Händelin (1685-1759) mestariteoksiin kuuluva opera seria Orlando (1733).

Pierre Ambroise François Chordelos de Laclos'n (1741-1803) vuonna 1782 ilmestynyt kirjeromaani Les liaisons dangereuses (Vaarallisia suhteita) kuuluu 1700-luvun kirjallisuuden suuriin klassikoihin. Se kuvaa kyynisten ja moraalittomien päähenkilöidensä varakreivi Valmontin ja markiisitar de Merteuil'n keskinäistä kilvoittelua, jonka aseena on erotiikka ja joka tuhoaa paitsi heidät itsensä myös heidän tuntemansa viattomat ja hyveelliset nuoret. Kirjassa on nähty kuva aristokratian rappiosta aikana hiukan ennen Ranskan vallankumousta.

Laclos'n romaani on pysynyt jatkuvasti ajankohtaisena, ja siitä on tehty suuri määrä uusia versioita, mm. näytelmiä, oopperoita, tanssiteoksia, televisiosarjoja ja elokuvia eikä vain Euroopassa vaan myös mm. Etelä-Koreassa ja Kiinassa. Kirjan tunnetuimpiin tulkintoihin kuuluvat kaksi lähekkäin syntynyttä elokuvaa: Stephen Frearsin Dangerous Liaisons (1988) ja Miloš Formanin Valmont (1989).

Frears ja Forman pitäytyvät elokuvissaan alkuteoksen 1700-luvun loppupuolen epookissa. He ovatkin käyttäneet elokuvissaan uuden alkuperäismusiikin lisäksi barokin kauden musiikkia, joka muodostaa luontevan yhteyden elokuvien tapahtumille, vaikka musiikissa oli tuolloin jo siirrytty rokokoohenkisempään klassismiin. Barokin musiikin tietty symmetria ja säännönmukaisuus muodostavat eräänlaisen soivan kontrapunktin päähenkilöiden rappeutuneille ajatuksille ja teoille.

Frearsin elokuvaan ääriraidassa kuullaan mm. Händelin ja Bachin musiikkia, Formanilla puolestaan mm. Couperinia, Rameauta, Haydnia ja Mozartia. Yksi Formanin elokuvassa esiintyvistä teoksista on François Couperinin (1668-1733) sarja L'Apothéose de Lully (Lullyn apoteoosi), jonka Couperin sävelsi 1725 kunnianosoitukseksi suurelle edeltäjälleen, italialaissyntyiselle mutta Ranskaan asettuneelle Jean-Baptiste Lullylle.

Couperinin nuorempi aikalainen oli Jean-Philippe Rameau (1683-1764), joka nousi aikansa ranskalaisen oopperan suureksi mestariksi. Yksi hänen keskeisistä oopperoistaan on antiikin maailmaan sijoittuva "tragédie en musique" Dardanus (1739), josta kuullaan katkelma myös Formanin elokuvassa.

   Suunnilleen samaan 1700-luvun jälkipuolen aikakauteen kuin Laclos'n romaani sijoittuu myös englantilaisen William Makepeace Thackerayn (1811-1863) romaani The Luck of Barry Lyndon (1844). Se on kertomus irlantilaisen nuorukaisen seikkailuista eri puolilla Eurooppaa ja onnettomista yrityksestä nousta yhteiskunnallisessa arvoasteikossa. Nämä seikkailut ja koko aikakausi kaikkine ristiriitoinen muodostivat innoittajan Stanley Kubrickin suuriin mestariluomuksiin kuuluvalle elokuvalle Barry Lyndon (1975), jonka ominaispiirteitä ovat vähäeleisen intensiivinen näyttelijätyö, upean maalauksellinen kuvallinen ilme ja oivaltava musiikinkäyttö.

Eräänlaisena Barry Lyndonin ydinteemana soi Händelin vaikuttava Sarabande, joka sisältyy neljäntenä osana hänen viisiosaiseen kosketinsoitinsarjaansa d-molli (1703-06; HWV 437). Elokuvassa se tosin kuullaan jousiorkesterille sovitettuna. Toinen elokuvassa vahvan roolin saava teos on Franz Schubertin (1797-1828) Es-duuri-pianotrion (1827; D.929) hidas osa. Sen koskettavissa ja vakavissa äänenpainoissa tuntuu aineellistuvan jotain ihmiselämän syvimmistä tuntemuksista, ja Kubrick antaa sille paljon tilaa perustaen elokuvallisen ilmaisun usein vahvasti musiikin varaan, ehkä vaikuttavimmin elokuvan eleettömässä loppukohtauksessa.

Leoš Janáčekin (1854-1928) ensimmäisessä jousikvartetossa (1923) taiteidenvälinen kytkentä tulee esiin suoranaisena virikeketjuna. Teoksen nimi viittaa Leo Tolstoin pienoisromaaniin (1889), joka kertoo koskettavan tarinan uskottomasta ja lopulta miehensä surmaamaksi päätyvästä vaimosta. Tolstoin romaani on puolestaan saanut nimensä Beethovenin viulusonaatista nro 9 (1802), jonka soittaminen toimii romaanissa sytykkeenä tragediaksi kehkeytyvässä kolmiodraamassa. Sonaatti taas sai lisänimen "Kreutzer-sonaatti", kun Beethoven oli ajautunut riitoihin sonaatin alkuperäisen esittäjän kanssa ja omisti suutuksissaan teoksen toiselle viulistille Rodolphe Kreutzerille – joka ei lainkaan pitänyt teoksesta eikä koskaan esittänyt sitä.

Tolstoi on kertonut tapahtumat petetyn aviomiehen näkökulmasta, mutta Janáček on halunnut tuoda esiin "onnettoman, alistetun naisen" niin kuin hän kirjoitti tunteidensa salaiselle kohteelle, itseään 38 vuotta nuoremmalle Kamila Stösslovalle. Janáček oli Kreutzer-sonaatin aikoihin jo edennyt omaperäiseen myöhäistyyliinsä, jolle ovat ominaisia lyhyistä aihelmista sekä niiden toistoista ja jyrkistä leikkauksista rakentuvat tekstuurit. Jotkut aiheista on perinteisesti liitetty Tolstoin kertomuksen hahmoihin. Tällöin ensiosan avaava huokausaihe voisi kuvastaa naista ja sitä välittömästi seuraava sellon venäläissävyinen teema mustasukkaista aviomiestä. Toisen osan kepeä tanssisävelmä taas voisi ilmentää viulistia, jonka kanssa nainen soittaa Beethovenin sonaattia, ja kvarteton kolmannessa osassa onkin verhottu viittaus Beethovenin teokseen. Viimeisessä osassa intensiivisesti liekehtivä draama saa päätöksensä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen