John Storgårds CREDIT Marco Borggreve

PERUUTETTU: Sinfonia 6

John Storgårds, kapellimestari
Rosanne Philippens, viulu

Turun filharmoninen orkesteri

Lauri Ikonen: Sinfonia nro 6 e-molli (kantaesitys)
Béla Bartók: Viulukonsertto nro 1
Anton Bruckner: Sinfonia nro 6 A-duuri WAB 106

Rosanne Philippensin taito kommunikoida musiikin kautta on nostanut hänet Alankomaiden suosituimpien viulistien joukkoon. Bartókin viulukonsertto kantaesitettiin säveltäjän jo kuoltua, useita vuosikymmeniä teoksen säveltämisen jälkeen. Konsertti jatkuu unohdettujen teosten teemalla, kun kantaesityksensä viimein tänä iltana saa kansallisromantikko Lauri Ikosen 6. sinfonia. Sibeliuksen aikalaisen teoksen tuo konserttiohjelmaan Pro Finlandia -mitalin vuonna 2012 saanut John Storgårds. Merkittävä ilta päättyy Brucknerin runsaaseen ja kekseliääseen 6. sinfoniaan.

Esiintyjät

John Storgårds (c) Marco Borggreve
John Storgårds
kapellimestari
John Storgårds (c) Marco Borggreve
John Storgårds
kapellimestari
Rosanne Philippens (c) Marco Borggreve
Rosanne Philippens
viulu
Rosanne Philippens (c) Marco Borggreve
Rosanne Philippens
viulu

Teokset

Béla Bartók (1881-1945)
Viulukonsertto nro 1 Sz. 36

Bartókin varhaisen aikuisuuden suuriin tunnemyrskyihin kuului rakastumien nuoreen viulistilupaukseen Stefi Geyeriin. Heistä tuli hyviä ystäviä, mutta Bartókin rakkauteen Stefi ei vastannut. Ihastuminen jätti kuitenkin jälkensä Bartókin musiikkiin, sillä hän sävelsi Stefin innoittamana vuosina 1907-08 viulukonserton, joka kuitenkin jäi aikanaan esittämättä. Bartók käytti konserton ensiosaa hiukan myöhemmin teoksen Kaksi muotokuvaa ensimmäisenä osana. Konserton partituuri jäi Stefille ja tuli julkisuuteen vasta hänen kuolemansa jälkeen 1956, jolloin se sai järjestynumeron 1, ja aiemmin pelkkänä "viulukonserttona" tunnettu toinen konsertto (1936-39) numeroitiin toiseksi konsertoksi.

Ensimmäinen viulukonsertto kuuluu Bartókin varhaiskauden teoksiin eikä vielä edusta sitä kansanmusiikista virikkeitä ammentanutta aikansa modernistia, jollaisena Bartók yleisesti tunnetaan. Silti teos on jo vahva näyttö nuoren säveltäjän luovan keksinnän rikkaudesta. Normaalista konsertosta poiketen teoksessa on vain kaksi osaa. Hitaampi avausosa kasvaa esiin solistin yksin esittelemän "Stefi-teeman" laajenemisesta polyfoniseksi kudokseksi, kun muut soittimet sisääntullessaan alkavat osuutensa samalla teemalla. Osan on hehkuvassa tunteikkuudessaan ajateltu edustavan ideaalikuvaa Stefistä. Toinen osa on luonteeltaan nopeakäänteisempi, särmikkäämpi ja paikoin humoristisempikin. Solistisen virtuoosisuuden rinnalla osassa on myös leveää laulavuutta, ja hetkittäin välähtävät esiin Bartókin musiikista vähitellen katoamassa olleet Strauss-vaikutteetkin.

Lauri Ikonen (1888-1966)
Sinfonia nro 6

Säveltäjä työskentelee aina jonkinlaisessa yhteydessä aikaansa ja ympäristöönsä. Mutta mitä tehdä, jos taiteelliset olosuhteet säveltäjän ympärillä ovat jatkuvassa murroksessa? Onko parempi pysyä sitkeästi omissa ihanteissaan vai pitääkö seurata ajan uusia tyylivirikkeitä?

Lauri Ikosen elämä ja ura sijoittuivat aikaan, jota värittivät kenties suuremmat musiikilliset muutokset kuin minään muuna aikakautena. Kun hän aloitti uransa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, elettiin myöhäisromantiikan viimeistä kukoistusta, johon yhdistyi Suomessa vahvoja kansallisia sävyjä. Seuraavina vuosikymmeninä koettiin monia uusia tyylimullistuksia, ja Ikosen viimeisten teosten aikoihin elettiin jo sodanjälkeisen avantgarden ja sarjallisuuden aikaa.

Näiden murrosten keskellä Ikonen pysyi uskollisena omalle jo varhain omaksumalleen romanttiselle tyylille. Häntä onkin kutsuttu "viimeiseksi sibeliaaniksi". Hänen painokkaimman teossarjansa muodostavat kuusi sinfoniaa, joiden lisäksi hän sävelsi konsertot pianolle, sellolle ja viululle sekä laajamuotoista kamarimusiikkia. Ikonen oli säveltäjänä lyyrikko, ja ehkä luonteenomaisimman teosryhmän muodostavat hänen lukuisat yksin- ja kuorolaulunsa. Paitsi säveltäjänä Ikonen muistetaan myös arvokkaasta työstään säveltäjien tekijänoikeusjärjestön Teoston perustajana ja ensimmäisenä toiminnanjohtajana 1928-31. Lisäksi hän työskenteli musiikkikriitikkona.

Ikonen opiskeli 1906-10 musiikkia Helsingin Musiikkiopistossa ja musiikkitiedettä yliopistossa ja täydensi opintojaan ennen maailmansotaa Berliinissä ja Pariisissa. Hän piti ensimmäisen sävellyskonserttinsa Viipurissa 1916, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki esikoissinfoniallaan (1920), ja toinen sinfonia valmistui jo kaksi vuotta myöhemmin. 1930-luvun alussa hän sairastui vakavasti – omien sanojensa mukaan kokien "ankaran hermojen ja mielen järkytyksen" – mutta sai luomisvoimansa takaisin muutaman vuoden kuluttua. Kolme seuraavaa sinfoniaa valmistuivat tiiviissä tahdissa vuosina 1942-43.

Kuudennen sinfonian tarkkaa syntyaikaa ei tiedetä, mutta teoksen arvellaan valmistuneen 1950-luvulla. Se, samoin kuin sitä edeltänyt viides sinfonia, jäi kuitenkin esittämättä Ikosen elinaikana. Säveltäjän tyttärenpoika John Storgårds kantaesitti viidennen sinfonian Tampereella 2017, ja nyt on vuorossa kuudennen sinfonian kantaesitys.

Kuudes sinfonia ilmentää Ikosen perinteille uskollista tyyliä. Jokaisella osalla ja osien jaksoilla on tonaalista tukipistettä ankkuroivat etumerkinnät, ja e-mollissa alkanut teos päättyy finaalissa E-duuriin. Ikonen kirjoittaa usein pelkistettyä ja paikoin kamarimusiikillistakin orkesteritekstuuria ja säästää suurempia voimapurkauksia muutamiin harkittuihin tuokioihin.

Teos jakaantuu sinfonisen tradition mukaisesti neljään osaan. Avausosa, samoin kuin finaali, alkaa lyhyellä johdantovaiheella, jota seuraa varsinainen allegro-jakso. Toisena osana on suhteellisen liikkuva hidas osa, jolle antaa ilmettä eri tahtilajien monimuotoinen käyttö, esimerkiksi alkujaksossa vuorottelevat 5/4- ja 3/4-tahtilajit. Kolmas osa on tasajakoinen, hiukan gavottimainen scherzo laveampine trio-jaksoineen ja päätöksenä teoksen suurimpaan huipennukseen kasvava finaali.

Anton Bruckner (1824-1896)
Sinfonia nro 6 A-duuri

Kun Bruckner alkoi säveltää kuudetta sinfoniaa (1879-81), hänen asemansa Wienin musiikkielämässä ei ollut vielä vakiintunut. Kolmannen sinfonian katastrofaalisesta ensiesityksestä oli kaksi vuotta, eikä kahta sen jälkeen syntynyttä sinfoniaa ollut vielä esitetty. Kuudennesta sinfoniasta kuultiin helmikuussa 1883 Wienissä kaksi osaa, jotka yleisö otti hyvin vastaan, ja myös Brucknerin vastustajaksi usein koettu Brahms nousi seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Teoksen ensimmäinen kokonaisesitys oli vasta säveltäjän kuoleman jälkeen 1899, kun Mahler johti teoksen.

Kuudes sinfonia on jäänyt Brucknerin uljaassa sinfoniasarjassa lapsipuolen asemaan. Se on silti täysin hänen muiden sinfonioidensa veroinen teos ja monissa suhteissa jopa niitä helpommin lähestyttävä. Sen mittakaava on kohtuullisempi, sen orkestraatio, tunnelmat ja teemat vaihtelevampia kuin useimmissa hänen sinfonioissaan, mutta myös monet Brucknerin musiikin ominaispiirteet ovat siinä mukana.

Teos alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan vasten staattista säestystä piirtyvällä signaalimaisella teemalla, ja myös tunnusomaisella Bruckner-rytmillä (tasajakoisen tahdin toisen puolen jakaminen trioliksi) on tärkeä asema ensiosassa. Toisena oleva jalopiirteinen Adagio on Brucknerin kypsyyskauden sinfonioiden ainoa sonaattimuotoinen hidas osa. Scherzo on Brucknerin sinfoniasarjan persoonallisimpia, tematiikaltaan häilyvä ja usein tunnelmaltaan moniselitteinen. Finaalissa Bruckner tuo tapansa mukaan sinfonian avausteeman mukaan viimeisiin tahteihin.