Andreas Boyde

PERUUTETTU: Sininen rapsodia

Jonathan Stockhammer, kapellimestari
Andreas Boyde, piano

Turun filharmoninen orkesteri

Samuel Barber: The School for Scandal, alkusoitto
Ernest Bloch: Concerto Grosso nro 1

Roy Harris: Sinfonia nro 3
George Gershwin: Rhapsody in Blue
Aaron Copland: Billy the Kid, orkesterisarja

Andreas Boyden esiintymiset sähköistävät yleisön. Hänen tulkintansa Gershwinin rapsodiaklassikosta Kielissä 2019 kirvoitti ylistävän arvion. Rapsodia taituroi taidemusiikin ja jazzin välimaastossa ja myös Blochin teoksessa pianotaituri pääsee heittäytymään täysillä. 1920–30-lukujen Amerikasta haettujen sävelten illassa kuullaan lisäksi Barberin ensimmäinen teos täydelle orkesterille sekä Harriksen tunnetuin teos ja Coplandin kansanmusiikkivaikutteinen teos. Amerikkalaissyntyinen Jonathan Stockhammer nauttii musiikista, jossa genrerajat sekoittuvat.

Esiintyjät

Jonathan Stockhammer (c) Marco Borggreve
Jonathan Stockhammer
kapellimestari
Jonathan Stockhammer (c) Marco Borggreve
Jonathan Stockhammer
kapellimestari
Andreas Boyde
Andreas Boyde
piano
Andreas Boyde
Andreas Boyde
piano

Teokset

Samuel Barber (1910-1981)
Alkusoitto The School of Scandal

"Kirjoitin aina niin kuin itse halusin, ilman epätoivoista yritystä löytää uusimmat ilmiöt...kirjoitin niin kuin halusin itseäni varten." Näin totesi 1900-luvun keskeisiin amerikkalaissäveltäjiin kuulunut Samuel Barber hiukan ennen kuolemaansa. Keskellä modernismien vuosisataa hän pysyi tiukasti juurtuneena tunnevoimaiseen ilmaisuunsa. Toisen maailmansodan jälkeen hänen musiikkinsa terävöityi paikoin kohti uusklassismia, mutta romanttisista lähtökohdistaan hän ei luopunut silloinkaan. Barberin tuotanto ei paisunut kovin laajaksi. Hänen tunnetuin teoksensa on ikisuosittu Adagio jousille, mutta merkittävämpiä ovat kaksi oopperaa, kolme konserttoa ja muut orkesteriteokset sekä monet lauluteokset.

Alkusoitto The School of Scandal (Juorukoulu) vuodelta 1931 oli Barberin ensimmäinen orkesteriteos ja vakiinnutti hänen asemiaan Yhdysvaltojen musiikissa. Teos on saanut innoituksensa ja nimensä englantilaisen Richard Brinsley Sheridanin suositusta tapakomediasta vuodelta 1777. Kyse on erilaisten lemmensotkujen ympärille kietoutuvasta tarinasta, mutta Barberin tarkoituksena oli ilmentää enemmän näytelmän henkeä kuin sen tapahtumia.

Ensimmäiseksi orkesteriteokseksi The School of Scandal on huomiota herättävän herkällä kädellä orkestroitu ja eloisan läpikuultavasti soiva teos. Sävy on valoisa ja pikemminkin henkevä kuin suoraviivaisen komediallinen. Teos rakentuu perinteiseksi sonaattimuodoksi, jossa on vauhdikas pääteema, oboen kauniisti laulava sivuteema, tiivis kehittely ja teemojen kertaus.

Ernst Bloch (1880-1959)
Concerto grosso nro 1

Ernest Bloch oli tyypillinen 1900-luvun alkupuolen synteesisäveltäjä, jonka teoksissa sulautui yhteen monia ajan musiikillisia virtauksia. Juutalaista sukua ollut Bloch syntyi Sveitsissä ja oleskeli opiskeluvuosinaan Brysselissä, Frankfurtissa, Münchenissä ja Pariisissa. Vuonna 1916 hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai maan kansalaisuuden 1924. Hän asui 1930-luvulla jälleen Euroopassa, pääasiassa Sveitsissä, mutta natsismin nousu sai hänet hakeutumaan takaisin Yhdysvaltoihin.

Bloch sai aluksi vaikutteita sekä Richard Straussin myöhäisromantiikasta että Debussyn impressionismista. 1910-luvulla hän tiedosti aiempaa syvemmin oman juutalaisen perintönsä ja alkoi soveltaa sen antamia virikkeitä, ja 1920-luvulla hän lisäsi uudeksi elementiksi ilmaisuunsa vielä uusklassismin.

Concerto grosso nro 1 (1925) edustaa Blochin uusklassista tai oikeammin uusbarokkista juonnetta. Barokin aikana suosittujen concerto grossojen tapaan jousiorkesterista irtoaa hetkittäin solistisia soittimia, mukaan lukien obbligato-soittimen oleva piano. Barokkinen tuntu puhkeaa soimaan vahvana intensiivisessä Preludissa. Toinen osa Dirge (Valituslaulu) saa pisteellisistä rytmeistä tuskaisen surukulkueen tuntua, mutta välitaitteen solistisissa repliikeissä soi herkempi sävy. Kolmas osa tuo musiikkiin valoa edellisen osan synkkyyden jälkeen ja yhdistää pastoraaliset tunnelmat sveitsiläisten maalaistanssien rytmeihin. Finaalina on taitavasti sommiteltu viisiääninen barokkihenkinen fuuga Bachin Brandenburgilaisten konserttojen tyyliin.

Roy Harris (1898-1979)
Sinfonia nro 3

Sukupolvensa huomattavimpiin amerikkalaissäveltäjiin kuuluneen Roy Harrisin tuotannossa sinfoniat muodostavat tärkeimmän juonteen. Hän sävelsi 13 varsinaista numeroitua sinfoniaa ja niiden lisäksi joukon muitakin teoksia, joiden otsikossa sana "sinfonia" esiintyy, mm. kuoroteos Symphony for Voices ja American Symphony jazzorkesterille. Näiden lisäksi syntyi parisensataa muutakin teosta, mutta nimenomaan sinfonikkona Harris tunnetaan.

Kolmas sinfonia (1939) on arvostetuin ja soitetuin Harrisin sinfonioista. Kun Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky oli johtanut sen kantaesityksen, hän luonnehti sitä "ensimmäiseksi todella suureksi Amerikassa tehdyksi orkesteriteokseksi".

Harris sai sinfonikkona vaikutteita Sibeliukselta, ja tämän seitsemännen tavoin myös Harrisin kolmas sinfonia on yksiosainen. Sitä luonnehtii tiivis, kuin luonnonvoiman pakottamana ohjautuva orgaanisen kasvun periaate. Vaikka teos on suhteellisen lyhyt, alle parikymmenminuuttinen, se ehtii luoda laajoja soinnillisia maisemia.

Harris jäsensi teoksen viiteen päävaiheeseen. Jousten pitkälinjaisen kasvun hallitsemaa avausjaksoa hänen luonnehti "Traagiseksi", mutta kahdessa seuraavassa pääjaksossa (Lyyrinen ja Pastoraalinen) tunnelma valaistuu. Sinfonian ytimena on "Fuugaksi" luonnehdittu dramaattinen jakso, mutta mikään oppikirjatyylinen fuuga se ei materiaalin kerrostumisesta huolimatta ole. Sinfonia päättyy traagista sävyä saavaan, patarummun itsepintaisen askelluksen tahdittamaan loppujaksoon.

George Gershwin (1898-1937)
Rhapsody in Blue

George Gershwinin Rhapsody in Blue pianolle ja jazzorkesterille valmistui alkuvuodesta 1924 tunnetun big band -johtajan Paul Whitemanin ehdotuksesta. Aikaa sävellystyölle oli vain muutamia viikkoja, mutta erään junamatkan aikana muusat alkoivat hymyillä Gershwinille, ja koko teos avautui hänelle lähes siltä istumalta. Teoksesta tuli Ferde Grofén sovittamana jättimenestys, ja sittemmin Grofé teki teoksesta kaksi muutakin sovitusta: 21 muusikon teatteriorkesterille sekä sinfoniaorkesterille. Otsikko Rhapsody in Blue (Sininen rapsodia) ei viittaa niinkään siniseen väriin kuin bluesin ja jazzin suosimiin, tavanomaisen molli- ja duuriterssin välissä oleviin ns. "sinisiin säveliin" (blue notes). Myös teoksen rytmeissä ja harmonioissa soivat blues- ja jazz-aikakauden tunnot, ja kyseessä onkin yksi kaikkein tunnetuimmista ja uskottavimmista jazzin ja klassisen musiikin yhdistelmistä.

Harva teoksen alku jää kuulijoiden mieleen yhtä tehokkaasti kuin Rhapsody in Bluen matala klarinettitrilli, joka liukuu juoksutuksena (tai osittain glissandona) ylärekisteriin. Teoksessa on viisi teemaa, jotka kytkeytyvät yhteen eräänlaisen väljän perheyhtäläisyyden merkeissä ja joita käsitellään monin tavoin. Selkeimmän vastakohdan luo hidasliikkeisempi, usein rakkaus-teemaksi kutsuttu aihe, joka saa suorastaan Tšaikovskin tai Rahmaninovin romanttisuuteen viittaavan ilmeen. Muodoltaan teos on vapaa, aidosti rapsodinen. Gershwin totesi kerran: "Rapsodian säveltäminen ei oikeastaan ole kovin vaikeata, kunhan vain melodioita tulee mieleen." Gershwinillä tuli.

Aaron Copland (1900-1990)
Billy the Kid, orkesterisarja

Aaron Copland oli työllään määrittelemässä sitä, minkälaiseksi 1900-luvun amerikkalainen musiikki koettiin. Paitsi että hän oli vakiinnuttamassa Stravinskyltä juontuvaa rytmisesti tehokasta ja energistä uusklassismia eräänlaiseksi maansa musiikin perustyyliksi, hän myös luotasi monilla teostensa aihevalinnoilla amerikkalaisuuden eri puolia, todellisia ja myyttisiä. Tätä juonnetta edustaa hänen keskikauden tuotantonsa kuuluisa balettitrilogia Billy the Kid (1938), Rodeo (1942) ja Appalachian Spring (1944).

Billy the Kidin nimihenkilö oli todellinen henkilö, jo 21-vuotiaana kuollut mutta legendaarisen maineen vähinä vuosinaan saanut lainsuojaton, oikealta nimeltään Henry McCarty (1859-1881), joillekin elämän traagisen kohtalon uhri, toisille mielenvikainen psykopaatti. Coplandin baletti rakentuu hänen tarinansa ympärille mutta luo samalla eloisan kuvan 1800-luvun villin lännen tunnelmista.

Copland laati reilun puolen tunnin pituisesta baletista lyhyemmän, tauotta toisiinsa liittyvistä osista rakentuvan orkesterisarjan, missä muodossa teosta nykyisin useimmiten esitetään. Se alkaa autioista mutta myös mahdikkuutta henkivistä preeriatunnelmista, heittäytyy villin lännen rajakaupungin eloisaksi heräävän päivän vilskeeseen, öisen korttipelin lyyriseen lepohetkeen, kiihkeään revolveritaisteluun, Billyn kiinnisaamisen hilpeäksi kehkeytään juhlintaan, Billin kuolemaan ja jälleen avaran preerian tunnelmiin, ikään kuin preeria olisi jotain ikuista ja pysyvää ja ihmisten kohtalot sen rinnalla ohimeneviä ja katoavaisia.