Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli

Tämä on mennyt tapahtuma.

TFO Live: Olli Mustosen resitaali

TFO Live -konsertit lähetetään osoitteesta tfo.fi/live. 

Olli Mustonen, piano

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti nro 6 F-duuri op. 10/2
Allegro
Allegretto
Presto
Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti nro 18 Es-duuri op. 31/3
Allegro
Scherzo. Allegretto vivace

Menuetto. Moderato e grazioso
Presto con fuoco
Väliaika
Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti nro 5 c-molli op. 10/1
Allegro molto e con brio
Adagio molto

Finale (Prestissimo)
Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti nro 21 C-duuri op. 53, "Waldstein"
Allegro con brio
Introduzione: Adagio molto - attacca:
Rondo. Allegretto moderato – Prestissimo

Esiintyjät

Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
piano
Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
piano

Kapellimestari, pianisti ja säveltäjä Olli Mustonen on nimitetty Turun filharmonisen orkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Mustonen aloittaa tehtävässään 1.1.2021. Kauden kesto on kolme vuotta, ja sopimukseen kuuluu kaksi optiovuotta. Mustonen on kansallisesti ja kansainvälisesti arvostettu huipputason taiteilija, jolla on maailmanlaajuinen kontaktipinta eturivin taiteilijoihin ja vahvat vaikuttajaverkostot kotimaassa.

Olli Mustosen persoonassa toiminta kapellimestarina, pianistina ja säveltäjänä yhdistyy kokonaisvaltaiseksi muusikkoudeksi harvinaisella tavalla.

Viime kausilla Mustonen on esiintynyt mm. Lontoon sinfoniaorkesterin, Mariinski-teatterin orkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen solistina. Kapellimestarina hän on viime vuosina tehnyt yhteistyötä mm. Jerusalemin sinfoniaorkesterin ja lukuisten eurooppalaisten orkesterien kanssa. Perustamansa Helsingin Festivaaliorkesterin kanssa hän on tehnyt kiertueita Keski-Euroopassa, Japanissa ja Kiinassa.

Mustosen sävellystyössä ovat viime aikoina keskeisellä sijalla olleet suurimuotoiset kamarimusiikkiteokset – viime vuosina ovat valmistuneet mm. pianokvintetto ja jousikvartetto. Syyskuussa sai Amsterdamissa ja Lontoossa kantaesityksensä Ian Bostridgelle ja Steven Isserlisille sävelletty, Kalevalaan pohjautuva ”Taivaanvalot” – sinfonia tenorille, sellolle ja pianolle. Beethovenin 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Bonnin Beethovenhaus tilasi Mustoselta jousiseksteton, joka kantaesitettiin heidän Beethoven-festivaalillaan helmikuussa 2020.

Mustosen levytystuotanto on laaja, ja sisältää esimerkiksi Edison- ja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Šostakovitšin preludien levytyksen. Viime vuosien äänitteistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen levytys, sekä RSO:n ja kapellimestari Hannu Linnun kanssa toteutettu Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytys.

Mustonen on valittu vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon saajaksi. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna 2003.

Teokset

Ludwig van Beethoven (1770-1827)
Pianosonaatit

Ludwig van Beethoven (1770-1827) sävelsi vuosina 1796-98 kolme pianosonaattia op. 10, joista kaksi ensimmäistä palasivat klassiseen kolmiosaisuuteen. Lähitarkastelu osoittaa silti, että Beethoven on saapunut uuden tyylin kynnykselle, liikkuen puhtaan klassismin ja monin tavoin vielä tuntemattoman, aavistetun romantiikan rajamaastossa.

C-molli-sonaattiinsa Beethoven lienee saanut vaikutteita Mozartin c-molli-teoksista, sonaatista KV 457 ja konsertosta KV 491. Vain Beethovenin myöhempiin c-mollisaavutuksiin verrattuna op. 10 pianosonaatti on jollain tavoin “pieni”, niin kuin kappaletta on joskus luonnehdittu.

Ensimmäinen osa (Allegro molto e con brio) heittäytyy päistikkaa “Sturm und Drang” -impulsiivisuuteen, joka pistää perinteisen sävellajijärjestyksen hetkeksi sekaisin ja ajaa kappaleen suoraan kahteen loppuakordiin ilman koodaa. Hidas osa (Adagio molto) on puolestaan pysähtyneen rauhaisa ja etäinenkin edellisen osan subjektiivisuuteen verrattuna.

Myös finaali (Prestissimo) on sonaattimuotoinen ja raju tiiviisti toisiaan seuraavissa vastakohdissaan sekä äärimmäisessä tempomerkinnässään. C-mollin kohtalokkuutta korostaa sivuteema Des-duurissa. Kiihkeä bravuuri muistuttaa, ettei suuri formaatti edellytä laajuutta. Jykevän loppukaneetin sijaan loppu jää leijumaan ilmaan.

Toinen pianosonaatti on yksiteemainen, mutta sen monimielinen luonne voisi viitata Mozartin sijaan Haydniin, kun taas sävellaji F-duuri assosioituu luontovaikutelmiin myöhemmän Pastoraalisinfonian tapaan.

Ensimmäinen osa (Allegro) on nopeaälyinen ja iskee silmää: kuulijaa ei hämmennetä tunnevyöryillä, vaan hänen kanssaan jaetaan sonaatinrakennuksen iloisia salaisuuksia. Hitaan osan sijaan sonaatin keskellä soi murheellinen ja huolekas Allegretto. Se saa lohdutusta trion lempeästä sävelmästä, jota vasemman käden kuviot tökkivät provosoivasti.

Maineikas Beethoven-pianisti Edwin Fischer koki F-duuri-sonaatin finaalin (Presto) viittaavan aina Bachiin. Beethovenin valefuuga lienee tarkoitettu elegantiksi huijaukseksi, kuten miltei olemattomiin puristettu sonaattimuoto ja kansanomaiset puhaltimia jäljittelevät tehot antavat ymmärtää.

Kolme pianosonaattia op. 31 kuvastavat säveltäjän päätöstä lähteä astumaan “uutta tietä”, johon jo ns. Pastoraalisonaatti op. 26 oli viitannut. Beethovenin siirtymistä keskimmäiseen, heroois-dramaattiseen, kauteen leimasi myös henkilökohtainen kriisi. Sävellysvuonna 1802 säveltäjä kirjoitti lähestyvän kuurouden aiheuttaman kuuluisan epätoivon purkauksensa, Heiligenstadtin testamentin. Kriisiä seuranneista teoksista huokuu uudenlainen varmuus ja vapaus.

Kokoelman kolmas sonaatti (nro 18) henkii hyväntuulista suvereniteettia sävellajiaan Es-duuria myöten. Klassismin perintönä sonaattiin kuuluu menuetti, mutta siinä on myös uutta aikaa ilmentävä scherzo, eikä lainkaan hidasta osaa.

Kautta neliosaisen teoksen Beethoven tuntuu leikittelevän klassistisilla aineksilla ja rytmisillä sommitelmilla. Se alkaa ensimmäisen osan (Allegro) avaavasta replikoinnista, tunnustelusta, jossa tunteikkaasti muotoillut kysymykset saavat hilpeitä tai ironisia vastauksia. Sama huoleton sävy jatkuu kehittelyssä, mutta musiikkia ryhdittää myös pianistinen kekseliäisyys ja taituruus, jotka virittävät koko sonaattia leimaavan salaviisaan tunnelman.

Toisen osana on sonaattimuotoinen scherzo (Allegretto vivace), joka lähtee jolkottamaan katkeamattomassa staccato-liikkeessä. Sonaattimuotoisuus tarkoittaa A-B-A-symmetrian sijaan yllättäviä käänteitä, räjähtäviä aksentteja ja mollitaitteita, jotka eivät loppuun tultaessa onnistu taltuttamaan väistelevää liikettä.

Seuraa menuetti (Moderato e grazioso), joka sulavissa eleissään ja tunteikkaissa mollikäänteissään tuntuu tarkastelevan ironisesti 1700-luvun hovietikettiä. Askeliltaan arvaamattomampi triotaite tuntuu piirtävän säveltäjästä omakuvan seurapiiritanssiaisten keskelle.

Finaali (Presto con fuoco) on erittäin nopea ja etelämaalaisittain tulinen tarantella, jälleen täyteen pakatussa sonaattimuodossa. Monimielisyyden tilalla on nyt yksituumainen eteneminen ja synkeää draamaa syöksevä kehittely, joka ei kuitenkaan lannista pääteeman elinvoimaa. Viimeisenä vetonaan Beethoven antaa taiturillisen kirmauksen raueta ennen päättäväisiä loppuakordeja.

Beethoven sai vuonna 1803 uuden 5 1/2 -oktaavisen Erard-pianon Pariisista ja vastasi suuremman äänialan haasteeseen seuraavana vuonna valmistuneella pianosonaatilla nro 21 C-duuri op. 53. Samaan aikaan hän laajensi myös musiikkinsa mittasuhteita mm. Kreutzer-sonaatissa ja Eroica-sinfoniassa uudelle sankarillis-monumentaaliselle jännevälille.

Beethoven omisti C-duuri-sonaatin mesenaateistaan uskollisimmalle, kreivi von Waldsteinille, joka vuonna 1792 oli järjestänyt säveltäjän muuton Bonnista Wieniin, luvaten tämän "saavan Mozartin hengen Haydnin käsistä".

"Waldstein"-sonaatin rohkea ja ekspansiivinen muoto sekä entisestään nousseet taiturivaatimukset ovat tehneet teoksesta kiitollisen näytöskappaleen. Sonaatin julkinen luonne on toisinaan jättänyt varjoonsa siihen kätkeytyvät musiikilliset hienoudet. Kaikesta dramaattisuudesta huolimatta teoksen yleisin dynaaminen merkintä on "pianissimo".

Tämä pianissimo-karakteri antaa erikoisen vivahteen ensimmäisen osan (Allegro con brio) dynaamisen pääteeman esittelylle. Sähäkästi kasvavaan virtuoosisuuteen liittyy myös keveää viehkeyttä, joka saa vastauksen yksinkertaisesta ja koraalimaisesta sivuteemasta. Kehittelyssä ja koodassa teemat ja sävellajit ottavat mittaa toisistaan sinfonisella painokkuudella.

Toiseksi osaksi Beethoven suunnitteli ensin täysimittaista hidasta osaa, mutta poisti sen (Andante favori) finaalirondon kypsyttyä lyhyen, mutta sitäkin salaperäisemmän Adagio-johdannon (Introduzione: Adagio molto) tieltä. Utuisesta pianissimosta kasvaa esiin finaalin (Allegro moderato) teema. Päätösosa levittäytyy suopeasti hymyilevänä rauhallisessa tempossa, mutta joutuu kokemaan kovia kahdessa myrskyisässä molliepisodissa. Sonaatin sitkeä optimismi palkitaan lopussa: Beethoven kiihdyttää tempon äärimmilleen (Prestissimo) ja silaa teoksen pianistisella loistolla ja kimmellyksellä.

Teosesittely: Antti Häyrynen