Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli

This is a past event.

Mustonen & Saint-Saëns

Olli Mustonen, conductor and piano
Turku Philharmonic Orchestra

Anatoli Lyadov: Kikimora op. 63
Camille Saint-Saëns: Piano Concerto no. 2 in G minor op. 22
Serge Prokofiev: Symphony no. 2 in D minor

Artistic director Olli Mustonen leads this brisk programme in a tour de force as both conductor and soloist. Saint Saëns’s Piano Concerto no. 2 failed to captivate the audience at its premiere but has since become one of the composer’s most popular concertos. Prokofiev’s Symphony no. 2 was likewise received with mixed emotions but is now appreciated for its multifaceted invention. Lyadov’s fantastic scherzo complements the programme.

Artists

Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
kapellimestari ja piano
Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli
Olli Mustonen
kapellimestari ja piano

Olli Mustosen persoonassa toiminta kapellimestarina, pianistina ja säveltäjänä yhdistyy kokonaisvaltaiseksi muusikkoudeksi harvinaisella tavalla.

Viime kausilla Mustonen on esiintynyt mm. Lontoon sinfoniaorkesterin, Mariinski-teatterin orkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen solistina. Kapellimestarina hän on viime vuosina tehnyt yhteistyötä mm. Jerusalemin sinfoniaorkesterin ja lukuisten eurooppalaisten orkesterien kanssa. Perustamansa Helsingin Festivaaliorkesterin kanssa hän on tehnyt kiertueita Keski-Euroopassa, Japanissa ja Kiinassa.

Mustosen sävellystyössä ovat viime aikoina keskeisellä sijalla olleet suurimuotoiset kamarimusiikkiteokset – viime vuosina ovat valmistuneet mm. pianokvintetto ja jousikvartetto. Syyskuussa sai Amsterdamissa ja Lontoossa kantaesityksensä Ian Bostridgelle ja Steven Isserlisille sävelletty, Kalevalaan pohjautuva ”Taivaanvalot” – sinfonia tenorille, sellolle ja pianolle. Beethovenin 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Bonnin Beethovenhaus tilasi Mustoselta jousiseksteton, joka kantaesitettiin heidän Beethoven-festivaalillaan helmikuussa 2020.

Mustosen levytystuotanto on laaja, ja sisältää esimerkiksi Edison- ja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Šostakovitšin preludien levytyksen. Viime vuosien äänitteistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen levytys, sekä RSO:n ja kapellimestari Hannu Linnun kanssa toteutettu Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytys.

Mustonen on valittu vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon saajaksi. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna 2003.

Pieces

Camille Saint-Saëns (1835-1921):
Pianokonsertto nro 2 g-molli op. 22

Andante sostenuto
Allegro scherzando
Presto

Ranskalainen Camille Saint-Saëns loi poikkeuksellisen pitkän, 1800-luvun puolivälistä 1920-luvun alkuun kestäneen uran ja ehti sen aikana kokea musiikin kehityksen romantiikan ytimestä uuden vuosisadan modernismiin. Keskellä tätä musiikillisen murroskauden myrskyä ja kiihkoa hän tukeutui klassisen selkeyden ja tasapainon ihanteisiin. "Se, joka ei saa täydellistä mielihyvää hyvin rakennetusta, yksinkertaisesta, pelkästään järjestyksen kaunistamasta sointukulusta, ei todella rakasta musiikkia", hän julisti.

1800-luvulla Ranskan musiikkielämän painopiste oli oopperassa, mutta Saint-Saëns paneutui intensiivisesti myös sinfonioiden ja konserttojen säveltämiseen. Hänen toinen pianokonserttonsa valmistui huikean nopeasti vain 17 päivässä 1868. Se on suosituin hänen viidestä pianokonsertostaan. Tosin omana aikanaan sen tyylillinen laaja-alaisuus herätti myös hämmennystä, jonka pianisti Zygmunt Stojowski kiteytti toteamalla, että "teos alkaa Bachina ja päättyy Offenbachina".

Konsertossa on perinteiset kolme osaa mutta epäperinteisesti järjestettyinä. Teoksen avaa improvisatorinen hidas osa, jonka alkua hallitsee Bachin fantasioiden tyylinen pianon soolojakso. Jyhkeiden orkesterirepliikkien jälkeen seuraa pianon nokturnaalisesti laulava teema, jonka Saint-Saëns lainasi oppilaansa Gabriel Faurén keskeneräisestä harjoitustehtävästä. Teoksen keskellä on taiturillinen ja ilmava scherzo, johon huoleton lauluteema tuo vastakohtaista ainesta. Raisusti rynnistävässä finaalissa on italialaisen saltarellon sävyä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Sergei Prokofjev (1891-1953):
Sinfonia nro 2 d-molli op. 40

Allegro ben articolato
Teema ja muunnelmia

Sergei Prokofjev lähti keväällä 1918 Venäjän vallankumouksen jaloista ensin Japanin kautta Yhdysvaltoihin ja siirtyi sieltä 1922 Ranskaan. Siellä hän kohtasi musiikin uudet modernistiset virtaukset ja halusi kytkeä itsensä osaksi uudistuksellisten säveltäjien rintamaa. Yksi niistä uusista teoksista, jotka hän pani erikseen merkille, oli Arthur Honeggerin mekanistinen höyryveturirunoelma Pacific 231. Prokofjev totesi kirjeessä säveltäjäystävälleen Nikolai Mjaskovskille, että teos "ei ole sisällöltään merkittävä mutta hyvin kovapintainen ja briljantisti orkestroitu".

Prokofjevin vastaus Pariisissa muodikkaiden modernien teosten haasteeseen oli toinen sinfonia (1924–25). Kun hän oli Venäjällä sävelletyssä esikoissinfoniassaan, Klassisessa sinfoniassa (1916–17), tyylitellyt elegantisti klassisen tyylin piirteillä, hän siirtyi uudessa sinfoniassa aivan toiseen ääripäähän. Omien sanojensa mukaan hän oli kirjoittanut siinä teoksen, joka oli "rautaa ja terästä", ja sinfonia edustaakin ajalle ominaisen urbaanin koneromantiikan ihanteita.

Pyrkimyksessään moderniin ilmaisuun Prokofjev onnistui upeasti mutta eteni samalla niin pitkälle, että Serge Koussevitzkyn johtama kantaesitys kesäkuussa 1925 sai lähes kaikkeen tottuneen pariisilaisyleisönkin hämmentymään. Taas Prokofjevilta lähti kirje Mjaskovskille: "Olen tehnyt teoksesta niin kompleksisen, että kun kuuntelen sitä itse, en pääse perille sen olemuksesta, joten miten voisin odottaa sitä muiltakaan."

Prokofjev harkitsi viimeisinä vuosinaan teoksen uusimista kolmiosaiseksi mutta kuoli ennen kuin ehti ryhtyä työhön. Ehkä hyvä niin, sillä tinkimättömyydessään se on vaikuttava dokumentti Prokofjevin 1920-luvun modernismista. Teoksen maine on elänyt omaan aikaamme saakka, tosin valitettavasti niin, että se on vähiten esitetty Prokofjevin sinfonioista, vaikka se on monissa suhteissa niistä väkevin.

Teos on normaalista sinfoniamuodosta poiketen kaksiosainen Beethovenin viimeisen pianosonaatin (op. 111) tapaan. Sinfonian avauksena on teräväsärmäisesti ruhjova nopea osa, jonka kiihkeä syke tasaantuu vain hetkeksi rynnistääkseen pian uudelleen raskaiden rytmien piiskaamaan liikehurmioon.

Toisena osana on kaksi kertaa ensiosan laajuinen muunnelmaosa, jonka lähtökohtana on seesteinen oboesävelmä. Se saa muunnelmissa vaihtelevia ilmaisumuotoja, jotka tuovat teokseen perinteisiä sinfonisia aineksia. Esimerkiksi ensimmäisessä ja neljännessä muunnelmassa on hitaan osan elementtejä, vaikka tunnelma ei niissä aina kovin levollinen olekaan, kun taas toisessa ja kolmannessa muunnelmassa liikutaan scherzomaisissa joskin paikoin hyvinkin kulmikkaissa ja robusteissa tunnelmissa. Viidennessä muunnelmassa musiikki saa ensiosaan vertautuvan kiihkeän ja ruhjovan ilmeen, jolle viimeinen muunnelma tarjoaa jatkeen rouheasti alkavasta alusta painokkaaseen voimaan kasvavassa ilmaisussa. Huipennuksen jälkeen teos saa tasaantuvan, osan alun oboeteemaan palaavan päätöksen.

Teosesittely: Kimmo Korhonen