Olli Mustonen (c) Heikki Tuuli

This is a past event.

From Bard to Bolero

Olli Mustonen, conductor
Martti Rautio, piano
Turku Philharmonic Orchestra

Jean Sibelius: The Bard op. 64
Matti Rautio: Piano Concerto
Sergei Prokofiev: Symphony no. 4 in C major op. 47
Maurice Ravel: Bolero

In a programme of gems selected by Olli Mustonen, the enigmatic tone poem The Bard relates an ancient Scandinavian ballad, according to Sibelius himself. This year marks the centenary of the birth of Matti Rautio, and his nephew Martti Rautio performs his brisk Piano Concerto, completed in the 1970s. He has performed the work before, for instance with the Finnish Radio Symphony Orchestra. Prokofiev provides a richness of enjoyment for friends of symphonic music, and Ravel’s enduring classic concludes the evening with its hypnotic rhythm.

The concert is a part of the Festival of the Artistic Leadership.

Artists

Martti Rautio, kasvokuva.
Martti Rautio
piano
Martti Rautio, kasvokuva.
Martti Rautio
piano

Martti Rautio on opiskellut Sibelius-Akatemiassa Izumi Tatenon oppilaana. Rautio on konsertoinut säännöllisesti neljänkymmenen vuoden ajan soittaen yli 2000 konserttia, nykyään noin viidenkymmenen konsertin vuosivauhtia. Hänen konserttikiertueensa ovat ulottuneet kaikkialle Eurooppaan, sekä mm. 15 kertaa Japaniin. Suomessa hän on esiintynyt useiden orkestereiden, kuten Radion sinfoniaorkesterin ja Helsinki filharmonian solistina.


Rautio on esittänyt runsaasti uutta musiikkia ja kantaesittänyt mm. Englundin ja Rautavaaran teoksia, joita em. säveltäjät ovat myös omistaneet hänelle. Rautio on tehnyt useita radionauhoituksia ja levyttänyt mm. Finlandialle, Fugalle ja Festivo recordsille. Vuonna 1999 Martti Rautio perusti yhdessä viulisti Katinka Korkealan kanssa Kemiönsaaren Musiikkijuhlat, jonka taiteellisena johtajana hän toimi yhdeksän vuoden ajan. Rautio toimii tällä hetkellä Sibelius-Akatemian kamarimusiikin lehtorina.

Pieces

Matti Rautio (1922-1986):
Pianokonsertto

Introduzione alla marcia
Threnos (Valituslaulu)
Rondo giocoso

Matti Rautio nousi säveltäjänä esiin 1950-luvun alussa ja kytkeytyi ajan suomalaista musiikkia hallinneeseen uusklassismiin. Varhaiskauden keskeisiä teoksia ovat Divertimento I sellolle ja orkesterille (1951) sekä pienoisbaletti Sininen haikara (1957). Rautio teki päätyönsä musiikkipedagogina, ja hänen tuotantonsa jäi suppeaksi. Raution pääteoksiin kuuluva pianokonsertto valmistui 1960-luvun sävellystauon jälkeen 1971 ja jäi yhdeksi hänen viimeisistä teoksistaan. Tyyliltään se jatkaa aiempien teosten uusklassismia.

Raution pianokonsertto on muodoltaan perinteinen nopea-hidas-nopea-kokonaisuus mutta poikkeaa sikäli klassisista esikuvista, että painopiste on muita laajemmassa keskiosassa. Teoksen avaa määrätietoinen ja teräväsärmäinen Introduzione alla marcia, jossa voi kuulla vaikutteita Šostakovitšilta, Prokofjevilta ja hetkittäin myös Stravinskyltä.

Keskiosa Threnos (Valituslaulu) alkaa lyyrisen haikeissa tunnelmissa pianon pitäessä taukoa. Muutamat renessanssiin ja barokkiin assosioituvat käänteet muistuttavat, että uusklassismin kertaustyyliset juuret ulottuvat usein klassismia kauemmaksi menneisyyteen. Musertavan painokkaaksi yltyvän ja pianon tuskallisen, karun väkevän kadenssin sisältävän huipentavan jakson jälkeen musiikki tasaantuu melankolisiin tunnelmiin.

Teoksen päättää yksi suomalaisen konserttokirjallisuuden vauhdikkaimmista finaaleista, virtuoosinen ja raikkaan kirpeäsävyinen Rondo giocoso, jolle asteikkokulut ja pitkin klaviatuuria kieppuvat kuviot antavat etydimäistä ilmettä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Sergei Prokofjev (1891-1953):
Sinfonia nro 4 C-duuri op. 47

Andante assai – Allegro eroico
Andante tranquillo
Moderato, quasi allegretto
Allegro risoluto

Kun Sergei Prokofjev ryhtyi 1929 säveltämään balettia raamatullisesta tuhlaajapoika-aiheesta, hän huomasi, että monet hänen mieleensä tulevat teemat tuntuivat luontuvan paremmin sinfoniseen kuin näyttämölliseen yhteyteen. Niinpä hän alkoi rinnan baletin kanssa säveltää uutta sinfoniaa, neljättään. Vaikka baletti Tuhlaajapoika ja neljäs sinfonia ovat läheistä sukua toisilleen, ne ovat itsenäisiä, omalla logiikallaan rakentuvia teoksia. Sinfonia valmistui keväällä 1930, ja Serge Koussevitzky johti kantaesityksen Bostonissa marraskuussa 1930.

Alun perin näyttämölle tarkoitetun musiikin käyttö sinfoniassa ei ollut uutta Prokofjeville, sillä jo edellisessä sinfoniassaan (1928) hän oli hyödyntänyt oopperaan Tulienkeli tarkoitettua musiikkia. Muodoltaan neljäs sinfonia on tiivis ja kurinalainen teos, ja tyyliltään se kuvastaa siirtymää toisen sinfonian (1925) repivästä modernismista kohti myöhemmän tuotannon tunteikkaampaa ilmaisua.

Ensiosassa rauhallista johdantoa seuraa nopea pääjakso, jossa määrätietoista ja särmikästäkin pääteemaa tasapainottaa herkän lyyrinen sivuteema. Hidas osa lempeän tunteikasta anteeksiannon musiikkia liittyessään baletin tuhlaajapojan paluuseen. Kolmas osa on kepeän tanssahteleva ja lainaa baletin viettelevän nuoren naishahmon kohtausta. Finaalissa on sekä motorisempi että tunteikkaammin laulava ulottuvuus.

Vuonna 1947 Prokofjev teki sinfoniasta uuden version. Muutokset ovat niin suuria, että on kyse kahdesta eri teoksesta, ja uusi versio saikin oman opusnumeron 112.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Maurice Ravel (1875-1937):
Bolero

Palattuaan menestyksekkäältä Amerikan-kiertueeltaan keväällä 1928 Ravel ryhtyi työskentelemään tanssijattaren Ida Rubinsteinin pyytämän teoksen parissa. Rubinstein oli ehdottanut Isaac Albenizin pianoteosten orkestroimista balettia varten, mutta Ravel ei saanut oikeuksia tämän musiikkiin. Silloin hän päätti säveltää musiikin kokonaan itse mutta säilyttäen espanjalaisen aihepiirin. Näin syntyi orkesterille sävelletty Bolero, jonka ensi-ilta Pariisin Oopperassa marraskuussa 1928 oli loistava menestys.

Bolero on luultavasti Ravelin kuuluisin sävellys, tuttu sellaisillekin, jotka eivät ole syvemmin perehtyneet taidemusiikkiin. Ravel suhtautui teoksen menestykseen osin ironisesti. Säveltäjätoveri Arthur Honeggerille hän totesi: "Olen säveltänyt vain yhden mestariteoksen. Se on Bolero. Valitettavasti siinä ei ole yhtään musiikkia." Ja kun Ravelille kerrottiin, että eräässä Boleron esityksessä joku nainen yleisöstä oli huutanut, että säveltäjä on hullu, Ravel totesi naisen ymmärtäneen teoksen.

Bolero on jatkuvan ja orkestraatioltaan muuntuvan suggestiivisen toiston ja paisutuksen mestarinäyte ja vaati onnistuakseen Ravelin kaltaista orkesterin taituria. Teos rakentuu kahdelle toisilleen läheistä sukua olevalle vuorottelevalle aiheelle, joista ensimmäinen on valoisan diatoninen ja toinen kuin sen kromaattisesti tummennettu varjokuva. Kaiken taustalla sykkii boleron itsepintainen rytmi, jonka tahdittamana teos kasvaa yhä voimakkaampaan sointiin ja sulkeutuu tehokkaasti lyhyen moduloivan loppukäänteen jälkeen.

Teosesittely: Kimmo Korhonen