Fantastic Symphony

Rêveries – Passions (Unelmia - intohimoja)
Un bal (Tanssiaiset)
Scène aux champs (Kohtaus niityllä)
Marche au supplice (Marssi mestauslavalle)
Songe d'une nuit du Sabbat (Uni noitasapatista)

Harva teos symboloi samalla tavalla uuden aikakauden alkua kuin Hector Berliozin Fantastinen sinfonia (1830). Siihen tiivistyy monia sellaisia piirteitä, joita on pidetty luonteenomaisina romantiikan musiikille: säveltäjän elämän ja taiteen kietoutuminen yhteen, sinfoniseen ympäristöön tuotu ohjelmallisuus sekä aivan uudenlainen orkestraalinen ajattelu. Yhtäältä Berlioz toi sinfoniaan uusia soittimia (mm. harpun, englannintorven ja kellot), toisaalta hän käytti perinteisiä soittimia uudella kuvausvoimaisella tavalla. Näin hän teki saman orkesterille mitä Paganini viululle ja Liszt pianolle.

Berlioz antoi Fantastiselle sinfonialle alaotsikon "Episodi erään taiteilijan elämästä" ja kirjoitti teoksen taustaksi yksityiskohtaisen ohjelman, jonka fiktiivinen päähenkilö, epätoivoisen rakkauden riuduttama taiteilija, on mitä ilmeisimmin Berliozin alter ego. Teoksen säveltämisen aikaan hän kärsi yksipuolisesta ja ajoittain huikean tragikoomisia ulottuvuuksia saaneesta rakkaudesta englantilaiseen näyttelijättäreen Harriet Smithsoniin ja siirsi tuskalliset kokemuksensa sinfonian sisällöksi. Teoksen kaikissa osissa esiintyvä mottoaihe, ns. idée fixe, on tarkoitettu juuri rakastetun (tai tämän ihannekuvan) ilmentymäksi, ja sen erilaiset esiintymät heijastavat ohjelmasisällön kehittymistä.

Fantastinen sinfonia on monessakin suhteessa yksi musiikin historian suurista käännekohdista, ja siitä tuli käännekohta myös Berliozin uralla. Sen kantaesityksestä Pariisissa joulukuussa 1830 tuli hänelle loistava läpimurto, joka nosti hänet aikansa ranskalaisen musiikin kohutuimmaksi hahmoksi. Tosin Berliozin uudenlainen ilmaisu, esimerkiksi energinen rytmiikka, laaja-alainen emotionaalisuus ja sinfonisuuden perinteisiä rajoja rikkova oopperamainen estetiikka, herätti monissa myös hämmennystä.

Fantastinen sinfonia on ohjelmallisen sisällön muokkaama, perinteisiä muotoihanteita vahvasti uudistava kokonaisuus. Teoksessa on viisi osaa, joilla on kuvaukselliset otsikot. Mottoaihe kuullaan ensimmäisen kerran ensiosan johdannon jälkeen puhkeavassa allegro-jaksossa huilun ja ensiviulujen esittämänä; Berliozin ohjelman mukaan osa kuvaa taiteilijan rakastumista naiseen, hänen epätoivoaan ja haltioitumistaan.

Toisena osana on sinfoniassa aikanaan aivan poikkeuksellinen valssi. Se saa perusteensa ohjelmasta, jonka mukaan osa kuvaa viehkeitä tanssiaistunnelmia. Kolmannessa osassa ollaan pastoraalisessa maalaismaisemassa, jonka rauhaa horjauttaa rakastetun haavekuvan ilmaantuminen, ja lopussa etäältä kantautuva ukkonen antaa aavistaa jostakin uhkaavasta.

Kahdessa viimeisessä osassa Berliozin ohjelma saa mielikuvituksellisen ja suorastaan kauhuromanttisen sisällön ja yllyttää hänen orkesterinkäyttönsä häikäisevimmilleen. Neljännessä osassa taiteilija on yrittänyt oopiumin avulla itsemurhaa mutta ottanut liian pienen annoksen ja kuvittelee harhanäyissään surmanneensa rakastettunsa ja joutuneensa mestauslavalle.

Päätösosassa taiteilija kokee noitasapatin painajaisia. Oopperamaisissa tunnelmissa alkava osa kasvaa hurjien kauhunäkyjen kavalkadiksi, jossa mottoaihe kuullaan groteskina klarinettiversiona. Osan huipentavat keskiaikainen vihan päivästä kertova Dies irae -sävelmä ja riehakas fugeerattu tanssi, jotka kietoutuvat hurmioituneessa päätöksessä toisiinsa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen