Anu Komsi kasvokuva

This is a past event.

Songs about Nature

Eva Ollikainen, conductor
Anu Komsi, soprano
Turku Philharmonic Orchestra

Jean Sibelius: En saga
Kaija Saariaho: Leino Songs
Jean Sibelius: Luonnotar
Claude Debussy: La Mer

Saariaho’s Leino Songs is a cycle of four songs to poems by Eino Leino. It is dedicated to Anu Komsi, who premiered the songs and also performs them in this concert. Sibelius’s tone poems En saga and Luonnotar embody ancient Finnish mythology. Luonnotar, inspired by the national epic, the Kalevala, includes a demanding soprano part, also performed here by Komsi. Conducted by Eva Ollikainen, Chief Conductor of the Iceland Symphony Orchestra, the programme concludes with Debussy’s La Mer, conjuring up vivid images of the sea.

Your safety is important to us. See safety instructions during corona time.

Artists

Anu Komsi, kasvokuva
Anu Komsi
sopraano
Anu Komsi, kasvokuva
Anu Komsi
sopraano

Anu Komsi on konsertti- ja oopperalaulaja sekä festivaalijohtaja ja ohjaaja. Komsin ura alkoi 1990-luvulla ja jatkuu aktiivisena maailmanlaajuisesti. Komsille myönnettiin 2020 Suomen Säveltäjien Madetoja-palkinto ansioistaan uuden musiikin esittäjänä ja tilaajana. Vuonna 2021 hän sai arvostetun Bergman-palkinnon laulutaiteen hyväksi tehdystä työstä Suomessa ja kansainvälisesti. Anu oli myös Suomen ehdokkaana Pohjoismaisen Musiikkipalkinnon saajaksi vuonna 2021.

Anu Komsi toimi Kokkolan Oopperan taiteellisena- ja toiminnanjohtajana koko sen olemassaolon aikana vuosina 2004–2018. Komsin ohjelmisto on valtava sisältäen lauluteoksia barokista bel cantoon ja uusimpaan uuteen musiikkiin ja jazziin. Kantaesitettyjä teoksia on satoja, kamarimusiikista sinfoniakokoonpanoihin. Oopperarooleja Komsille on kertynyt lähes 80.

Kaija Saariaho on omistanut Anu Komsile kaksi laulusarjaa: Leino laulut (2001–2007) ja Saarikoski Laulut (2013–2020). Komsin uusin levytys Sumun läpi sisältää Saariahon lauluja pianon kanssa ja on tämän vuoden Emma-ehdokkaana. Komsi palaa syksyllä 2022 Suomen Kansallisoopperaan sekä Mozartin Taikahuilun Yön kuningattareksi että Saariahon oopperan Innocence Anopin rooliin. Gramophone-palkittuja levytyksiä Anulla on kolme.

Kuluneella ja tulevilla kausilla Anua kuulee muun muassa Bostonin sinfoniaorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin, Lautten Companeyn, Ranskan radion filharmonisen orkesterin, Turun filharmonisen orkesterin, BBC sinfoniaorkesterin, Köln Gürzenich Orchesterin ja Tapiola Sinfoniettan kanssa.

Pieces

Kaija Saariaho (s. 1952):
Leino-laulut

I Sua katselen
II Sydän
III Rauha
IV Iltarukous

Ihmisääni on ollut Kaija Saariaholle läheinen instrumentti aina opiskeluaikojen varhaisteoksista lähtien. Sen keskeisestä asemasta todistavat sekä monet orkestraaliset ja pienemmille kokoonpanoille tehdyt lauluteokset että upea viiden oopperan sarja. Saariaho on laulumusiikissaan käyttänyt monipuolisesti eri kieliä: useimmin ranskaa ja englantia mutta myös saksaa ja ruotsia. Sen sijaan suomenkielisten laulujen osuus on jäänyt pieneksi. Niistä ensimmäisenä valmistui neljän Leino-laulun sarja (2007), jota on seurannut ryhmä Pentti Saarikosken runoihin kirjoitettuja lauluja.

Anu Komsille omistettu Leino-laulut on olemassa sekä laulu-piano-versiona että orkestraalisena sarjana. Hienoimmillaan teos on orkesteriversiona, jossa Saariahon herkän vivahteikas, hienoina väritehoina kukkiva orkestraatio tuo oman maagisen elementtinsä sopraanoäänen rinnalle. Sarjaan on valikoitunut runoja, joissa eläydytään yksilön erilaisiin sisäisiin tuntemuksiin.

Avauslaulussa "Sua katselen" rakkaudentunnot saavat lyyrisen herkän tulkinnan. Kyse on niin vahvoista vaikutelmista, että se kietoutuu hiljaisuuden voimaan. Tuonen tuntoja ennakoiva "Sydän" on nopealiikkeisessä ja teräväsärmäisessä iskevyydessään sarjan dramaattisin osa. Osassa "Rauha" maalautuu satumaisen seesteinen sointimaisema. "Iltarukouksessa" erilaiset elämänulottuvuudet tiivistyvät muutamiin perusajatuksiin. Unen salaperäisyyden, yön lintujen ja työn jälkeen aatteiden lento saa musiikin purkautumaan hetken loistoon; sitten "aika maata on".

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Jean Sibelius (1865-1957):
Luonnotar op. 70

Sibeliuksen sävelruno Luonnotar (1913) syntyi sopraanodiiva Aino Acktélle eräänlaiseksi korvaukseksi siitä, että tälle aiemmin luvattu orkesterilaulu Korppi ei ollut valmistunut. Saatuaan nuotit Ackté kirjoitti Sibeliukselle: "Luonnotar nerokas ja suurenmoinen. Olen ihastuksissani siitä – mutta samalla niin kovin pelkään, etten pysty laulamaan sitä sen arvoisella tavalla, sillä se on tosiaan mielettömän vaikea..." Ackte lauloi kantaesityksen Gloucesterin musiikkijuhlilla Englannissa syyskuussa 1913.

Kalevalan kuvaus maailman synnystä on saanut Sibeliuksen luomaan yhden omaperäisimmistä ja yksilöllisimmistä teoksistaan. Luonnotar edustaa laajamuotoisena orkesterilauluna harvinaista teoslajia hänen tuotannossaan, eräänlaista laulun ja sinfonisen runon yhteensulautumaa. Sen musiikissa on samalla sekä kalevalaisittain karua, modaalisesti sävytettyä arkaaisuutta että visionääristä modernismia, esimerkiksi bitonaalisuutta ja klustermaisen tiiviitä sointumuodostelmia.

Avaustahdeissa teos soi maailman luomista edeltävää alkutyhjyyttä. Jousiston kosmisesta huminasta erottuu aihe, jonka sopraano ottaa oman laulumelodiansa alkusoluksi. Pääteema edustaa kertovampaa ainesta, harppuglissandojen "suuren tuulen puuskan" jälkeinen toinen teema on staattisempi ja syvähenkisempi, eräänlainen kromaattisesti kiertyvä manaus- tai valitusaihe. Tiiviin kehittelyn ja säteilevään loistoon puhkeavan huipennuksen jälkeen teos päättyy Sibeliuksen maagisimpiin kuuluviin tunnelmiin tähtien syttyessä kalevalaisen luomiskertomuksen taivaalle.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Claude Debussy (1862-1918):
La mer

De l'aube à midi sur la mer (Merellä aamunkoitosta keskipäivään)
Jeux de vagues (Aaltojen leikki)
Dialogue du vent et de la mer (Tuulen ja meren vuoropuhelu)

Vaikka Claude Debussy on tullut tunnetuksi musiikin impressionismin henkilöitymänä, hän ei ollut erityisen ilahtunut itseensä lyödystä impressionistin leimasta. Hän koki olevansa lähempänä symbolisteja ja sai teoksiinsa usein virikkeen symbolistisilta kirjailijoilta kuten Charles Baudelairelta, Stéphane Mallarmélta, Paul Verlainelta ja Maurice Maeterlinckiltä. Silti Debussy ei malttanut olla kehaisematta, että hän pystyi sävellyksissään toteuttamaan paremmin impressionististen maalareiden pyrkimyksiä kuin nämä itse.

Meri oli inspiroiva aihe monille impressionistimaalareille, ja se oli sitä myös Debussylle. Aiheen hienoin toteutuma hänen tuotannossaan on suurenmoinen orkestraalinen meren runoelma La Mer (Meri). Teos valmistui maaliskuussa 1905, ja kantaesitys oli saman vuoden lokakuussa Pariisissa. Vastaanotto oli ristiriitainen, mutta teos on sittemmin vakiinnuttanut asemansa yhtenä musiikillisen impressionismin ja koko 1900-luvun alkupuolen orkesterimusiikin tärkeimmistä teoksista. Sen taiturillisen sävykäs ja rikas orkestraatio on muodostunut esikuvalliseksi monille myöhemmille säveltäjille.

Debussy antoi La Merille alaotsikon "kolme sinfonista luonnosta". Sinfonisuus oli yleensä Debussylle vierasta, eikä hän tässäkään ryhtynyt säveltämään varsinaista sinfoniaa, sitä korostanee myös otsakkeen viittaus "luonnoksiin". Toisaalta Debussyn tuotannon sisällä teos on sinfonisimmasta päästä, ja sen kolmea osaa on verrattu sinfonian avausosaan, scherzoon ja finaaliin. Lisäksi osien välillä on temaattisia yhteyksiä.

Ensiosa De l'aube à midi sur la mer (Merellä aamunkoitosta keskipäivään) kasvaa esiin salaperäisestä hiljaisuudesta. Johdantovaiheessa kuullaan englannintorven ja sordinoidun trumpetin esittämänä yksi teoksen keskeisistä teemoista, joka esiintyy ensiosan lisäksi myös päätösosassa. Varsinaisesti avausosa syttyy eloon, kun musiikki purkautuu johdannosta valontäyteiseen Des-duuriin. Jaettujen sellojen tanssahtelevasti keinuva teema aloittaa osan toisen pääjakson. Säveltäjäkollega Erik Satieta huvittivat otsikon tarkat aikamääreet, ja hän totesi Debussylle pitävänsä kyllä koko osasta mutta erityisesti kohdasta neljännestä vaille yksitoista.

Keskiosa Jeux de vagues (Aaltojen leikki) on ilmavan taiturillista ja läpikuultavasti välkehtivää musiikkia, kuin valon leikkiä meren aalloilla. Teema-aihelmat ovat jatkuvassa liikkeessä ja karttavat liian kiinteäksi hahmottuvia ääriviivoja.

Päätösosa Dialogue du vent et de la mer (Tuulen ja meren vuoropuhelu) on kahta muuta osaa dramaattisempi ja dynaamisempi. Siinä on kaksi keskeistä aihetta, joista ensimmäinen on lainattu ensiosan johdannosta ja kuullaan ensimmäiseksi sordinoidun trumpetin esittämänä. Puupuhaltimien esittämä toinen teema kasvaa yhdeksi Debussyn tuotannon pitkälinjaisimmista aiheista. Osan keskellä on tunnelmallisesti kimmeltävä suvanto, jonka jälkeen musiikki aloittaa kasvunsa kohti loistokasta päätöstä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Sanat
Kaija Saariaho: Leino-laulut

Sanat: Eino Leino

I Sua katselen

Sua katselen silmin ma huikaistuin
kuni kaunista sateenkaarta,
sua silmäni sulkien muistelen kuin
meren laskija lehtosaarta. 

Sua katson ma hiljaa henkien
kuin kuvaa äitini armaan
ja uskon, ett´ enkelit lapsuuden
nyt lähellä liikkuvat varmaan.

II Sydän

I
Sydän, mitä sahaat?
Sahaatko lautaa
neljää, joiden
välissä maata,
maata mun mieluisa on?

Sahaan ma rautaa,
kahleita katkon,
että sun henkesi
vapaa oisi,
henkesi onneton.

II
Sydän, mitä kuiskaat?
Kuiskitko kummaa
polkua päivän,
tunturin tietä,
taivahan tähtiä päin?

Kuiskin ma tummaa
runoa Tuonen,
kuiluja, vaivaa
virkkamatonta,
autuutta ylpeäin.

III Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

IV Iltarukous

Unta, unta, unta
syvää uinumaan.
Lunta, lunta, lunta
päälle mustan maan.

Yössä, yössä, yössä
öiset linnut lentää.
Työssä, työssä, työssä
lepää tuskat sentään.

Lennä, lennä, lennä
aatos inehmon!
Mennä, mennä, mennä
aika maata on.

Sanat
Jean Sibelius: Luonnotar op. 70

Sanat: Elias Lönnrot, Kalevala

Olipa impi Ilman tyttö,
kave, Luonnotar korea.

Ouostui elämätään
aina yksin ollessansa
avaroilla autioilla.

Laskeusi lainehille,
aalto impeä ajeli,
vuotta seitsemänsataa.

Vieri impi, veen emona.
Uipi luotehet, etelät.
Uipi kaikki ilman rannat.

Tuli suuri tuulen puuska.
Meren kuohuille kohotti.

”Voi poloinen päiviäni.
Parempi olisi ollut
Ilman impenä elää.
Oi, Ukko Ylijumala,
käy tänne kutsuttaissa.”

Tuli Sotka suora lintu,
lenti kaikki ilman rannat,
lenti luotehet etelät.
Ei löyä pesän sioa.

”Ei, ei, ei.
Teenkö tuulehen tupani,
aalloille asuinsijani.
Tuuli kaatavi,
aalto viepi asuinsijani.”

Niin silloin veen emonen
nosti polvea lainehesta.
Siihen sorsa laativi pesänsä.
Alkoi hautoa.

Impi tuntevi tulistuvaksi.
Järkytti jäsenensä.
Pesä vierähti vetehen.
Katkieli kappaleiksi.

Muuttuivat munat kaunoisiksi.
Munasen yläinen puoli
ylhäiseksi taivahaksi.
Yläpuoli valkeaista
kuuksi kuumottamahan.
Mi kirjavaista tähiksi taivaalle.
Ne tähiksi taivaalle.