Paganini rhapsody for piano

Muutto Venäjältä vallankumouksen jaloista joulukuussa 1917 oli traumaattinen kokemus Sergei Rahmaninoville ja muodosti selvän vedenjakajan hänen urallaan. Tunneherkälle, omasta maaperästään irtireväistylle säveltäjälle uusi tilanne merkitsi luomisvoiman ehtymistä moneksi vuodeksi, ja ylipäätään hän sävelsi jäljellä olleina 25 vuotena varsin vähän. Myöhäisellä kaudellaan Rahmaninov antoi musiikilleen aiempaa pelkistetymmän ilmeen vaikka ei hylännytkään myöhäisromanttisia juuriaan, ei myöskään pianistista virtuositeettiaan.

Rapsodia Paganinin teemasta (1934) jäi neljän pianokonserton jälkeen Rahmaninovin viimeiseksi pianolle ja orkesterille säveltämäksi teokseksi. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole vapaasti rakentuva rapsodia vaan muunnelmasarja. Paganinin sooloviulukapriisista nro 24 lainattu teema soveltuu hyvin muuntelevaan käsittelyyn, ja jo Paganini itse oli rakentanut siitä muunnelmia kapriisissaan. Teemaa ovat sittemmin käyttäneet muunnelmien pohjana mm. Liszt, Brahms sekä Rahmaninovin jälkeen Lutosławski.

Teoksen 24 muunnelmaa jakaantuvat kolmeen pääjaksoon, joissa on nähty vastaavuus kolmiosaisen konserton kanssa: avausosa (muunnelmat nro 1-10), siirtymä (nro 11), hidas osa (nro 12-18) ja finaali (nro 19-24). Täysin aukoton ei tulkinta ole, sillä hitaassa jaksossa on myös liikkuvampaa ainesta. Teoksen ytimenä on hitaan jakson hehkeän tunteikas päätösmuunnelma, joka perustuu Paganini-teeman ylösalaiselle käännökselle. Rapsodiassa esiintyy muutaman kerran myös Rahmaninovin tunnusaiheekseen omaksuma vanha Dies irae –sävelmä.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Moderato
Andante
Allegro agitato — Allegretto
Andante mosso — Allegro moderato

Sergei Prokofjev pakeni Rahmaninovin ja Stravinskyn tavoin Venäjän vallankumousta ulkomaille, vaikka kahdesta muusta poiketen hän palasikin 1930-luvulla takaisin uudeksi valtioksi muuttuneeseen kotimaahansa. Hän asui 1920-luvulla Pariisissa ja saavutti vaihtelevalla menestyksellä suosiota paikallisen yleisön keskuudessa. Yksi Prokofjevin surulapsista oli pitkään työn alla ollut ooppera Tulienkeli (1919-27), jota ei esitetty hänen elinaikanaan. Jotta sen musiikki ei olisi mennyt hukkaan, Prokofjev muokkasi oopperan pohjalta kolmannen sinfonian (1928), jonka kantaesityksen Pierre Monteaux johti Pariisissa toukokuussa 1929.

Tulienkeli sijoittuu 1500 luvun Saksaan ja kertoo näkyjen ja pakkomielteiden riivaamasta Renatasta. Hän on rakastunut ruhtinas Heinrichiin, jota hän luulee suojelusenkelikseen Madieliksi eli tulienkeliksi. Heinrich kuitenkin jättää Renatan, joka alkaa häneen rakastuneen ritari Ruprechtin kanssa etsiä Heinrichiä. Matkan varrella haetaan apua maagikko Agrippan mustasta magiasta. Heinrich löytyy, mutta hän torjuu yhä Renatan. Ruprecht ja Heinrich käyvät kaksintaistelun, jossa Ruprecht haavoittuu mutta pysyy henkissä. Lopulta Renata päätyy luostariin mutta ei pääse irti näyistään. Inkvisitio saapuu paikalle, kiduttaa Renataa ja tuomitsee tämän lopulta poltettavaksi roviolla noitana.

Vaikka sinfonia perustuu oopperan musiikkiin, Prokofjev on käsitellyt materiaaliaan sinfonisesti eikä ole tehnyt ohjelmallista sinfoniaa oopperan tapahtumista. Esimerkiksi oopperan tapahtumiin liittyvät musiikilliset aiheet voivat esiintyä eri järjestyksessä kuin oopperassa ja niitä on yhdistelty uudella tavalla. Oopperan intensiiviset tunnelmat ovat silti vahvasti läsnä musiikissa ja antavat sille omaa synkeää ominaisväriään. Sinfonian sävellystyötä helpotti se, että jo oopperassa orkesterilla oli tavanomaista aktiivisempi rooli.

Avausosa on laajin sinfonian neljästä osasta ja niistä sinfonisimmin rakennettu. Sen materiaali kietoutuu paljolti Renatan näyissä esiintyvän Madiel-enkelin ympärille, mutta keskivaiheen kehittelyssä on myös Ruprechtin ja Heinrichin kaksintaistelun musiikkia. Osassa on sekä avaustahdeissa esiin purkautuvaa musertavaa voimaa että pitkälinjaista melodisuutta. Herkällä kädellä luonnosteltu hidas osa luo sinfoniaan lyyrisen suvantovaiheen, vaikka siinä häivähtää myös tummia varjoja. Musiikki henkii sellaista rauhaa, jota viimeisen näytöksen luostarielämä voisi tarjota, vaikka Renatan osalle sisäinen rauha ei lankeakaan.

Maagikko Agrippan ja mustan magian kohtaukseen liittyvä scherzo on yksi koko Prokofjevin tuotannon aavemaisimmista luomuksista, jota moneen osaan jaetun jousiston viuhuvat glissandot värittävät. Osan vastakohtaisessa trio-jaksossa on myös melodisempaa ainesta. Kun scherzo palaa aavemaisine glissandoineen, se johtaa intensiiviseen päätökseen, jonka tunnelmia raskas ja painokas, kohti tuhoa rientävä finaali entisestään syventää.

Teosesittely: Kimmo Korhonen