Lilia Pocitari (c) Ishay Lindenberg

This is a past event.

A classical turn

Julian Rachlin, conductor
Lilia Pocitari, violin
Turku Philharmonic Orchestra

Maksim Berezovsky: Symphony in C major
Wolfgang Amadeus Mozart: Violin Concerto no. 4 in D major
Joseph Haydn: Symphony no. 104 in D major ‘London’

Julian Rachlin conducts a wonderful programme of Classical repertoire. Berezovsky wrote a great deal of sacred music, but his Symphony in C major shows that he could turn his hand to secular music too. Mozart’s Violin Concerto no. 4, bursting with joy, is performed by Lilia Pocitari, who has enjoyed success in competitions and is on an upward trajectory in her career. The programme concludes with Haydn’s always entertaining symphonic music, one of his late London symphonies.

Safety instructions during coronavirus pandemic.

Artists

Viulisti Lilia Pocitari, kasvokuva, viulun kanssa
Lilia Pocitari
viulu
Viulisti Lilia Pocitari, kasvokuva, viulun kanssa
Lilia Pocitari
viulu

Lilia Pocitari syntyi muusikkoperheeseen Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa vuonna 1997. Hän aloitti viulunsoiton opiskelun kolmevuotiaana. Hän on opiskellut Bukarestissa Radu Popescun oppilaana, sekä Chisinaussa Galina Buinovschin ja Svetlana Balaescun oppilaana.

Vuonna 2019 Pocitari suoritti kandidaatin tutkintonsa Buchmann-Mehtan musiikkikorkeakoulussa Tel Avivissa Ilya Konovalovin luokalla. Maisteriopintojaan Pocitari suorittaa Berliinin musiikkikorkeakoulu Hanns Eislerissä professori Ulf Wallinin johdolla, sekä Wienin yksityisessä musiikki- ja taideyliopistossa (Musik und Kunst Privatuniversität der Stadt Wien) Julian Rachlinin johdolla.

Pocitari on voittanut palkintoja monissa kansainvälisissä kilpailuissa, kuten esimerkiksi liettualaisessa nuorille pianisteille ja viulisteille suunnatussa kilpailussa Balys Dvarionasissa. Liettuan lisäksi Pocitari on voittanut palkintoja Romaniassa, Valko-Venäjällä, Bulgariassa, Venäjällä, Ukrainassa ja Kazakstanissa. Pocitari on kartuttanut esiintymiskokemustaan soittamalla useiden eri kapellimestarien johdolla, ja osallistunut muun muassa Stefan Gheorghiun ja Alexey Lundinin mestarikursseille.

Pocitari soittaa vuodelta 1779 peräisin olevaa Nicola Bergonzi viulua, jonka hänelle on antanut lainaan Alpha Capital Anstalt.

Pieces

Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791):
Viulukonsertto nro 4 D-duuri K.218

Allegro
Andante cantabile
Rondeau: Andante grazioso – Allegro ma non troppo

Mozartin viisi viulukonserttoa kumpusivat pianokonserttojen tavoin hänen omakohtaisesta kosketuksestaan soittimeen. Hänhän ei ollut vain loistokas pianisti vaan myös erinomainen viulisti. Viulukonsertoista ensimmäinen valmistui alkuvuodesta 1773 ja oli hänen ensimmäinen konserttonsa ylimalkaan, muut neljä ovat vuodelta 1775. Viulukonsertot voi jakaa soittoteknisesti ja musiikillisesti kahteen ryhmään siten, että konsertoista kolme viimeistä ovat painokkaampia ja sisällöltään rikkaampia kuin kaksi ensimmäistä.

Konsertot on valettu jokseenkin yhdenmukaiseen muottiin. Niissä on samankaltainen kolmiosainen kokonaismuoto, ja orkesteri on kaikissa sama klassismin kauden perussoittajisto, jossa on jousiston lisäksi kahdet oboet ja kahdet käyrätorvet sekä haluttaessa myös yksi tai kaksi fagottia vahvistamassa bassolinjaa.

Viulukonserton nro 4 D-duuri ensiosassa voi kiinnittää huomiota marssimaisiin rytmeihin, jotka ovat tuttuja myös monista Mozartin pianokonsertoista. Osan muotoon liittyy se erikoisuus, että avausteema on jätetty pois kertausjaksosta. Hidas osa on pitkälinjaisesti laulavaa musiikkia, kuin jostakin Mozartin oopperakohtauksesta tähän siirretty. Kolmen viimeisen viulukonserton finaaleissa Mozart on yhdistänyt tasa- että kolmijakoista materiaalia, pisimmälle vietynä D-duuri-konsertossa. Tässä rondo-finaalissa sirostelevat Andante grazioso –jaksot (2/4) vuorottelevat sähäkämpien Allegro ma non troppo –jaksojen (6/8) kanssa, minkä lisäksi osan keskellä on vielä kansanomaisemmin soiva episodi 4/4-tahtilajissa.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Joseph Haydn (1732-1809):
Sinfonia nro 104 D-duuri, "Lontoo"

Adagio – Allegro
Andante
Menuetto ja trio: Allegro
Finale: Spiritoso

Kaksi Englannin-matkaa vuosina 1791-92 ja 1794-95 huipensivat Joseph Haydnin uran sinfonikkona. Näiden matkojen aikana ensiesitettiin hänen 12 viimeistä sinfoniaansa, jotka saivat lähes hurmioituneen vastaanoton lontoolaiselta yleisöltä. Kokonaisuudessaan 12 sinfonian ryhmää kutsutaan Haydnin "Lontoolaisiksi sinfonioiksi", minkä lisäksi sarjan päätösteos D-duuri-sinfonia tunnetaan vielä erikseen lisänimellä "Lontoo". Vaikka Haydn ei voinut tietää sen jäävän hänen viimeisekseen, se muodostaa osuvan päätöksen hänen uljaalle sinfoniasarjalleen.

Lontoon-sinfonioilla on monia yhdistäviä piirteitä, esimerkiksi yhtä lukuun ottamatta kaikki niistä alkavat hitaalla johdannolla. Jo aikalaiset ihailivat Haydnin ekonomisuutta materiaalin hyödyntämisessä ja panivat merkille, kuinka Lontoo-sinfonian ensiosan vaikuttavassa johdannossa painokkaasti esiin tuotu kvintti-intervalli yhdistää eri osien teemoja. Lisäksi ensiosa on käytännössä monotemaattinen eli yhden keskeisen teeman ympärille rakentuva. Sama ekonomisuus tulee esiin myös hitaassa osassa, jonka kontrastoiva keskijakso pohjautuu osan yksinkertaisempien äärijaksojen materiaaliin.

D-duuri-sinfoniaa hallitsee nuorekas ja optimistinen ilmapiiri. Se korostuu erityisesti finaalissa, jonka tarttuva pääteema on vasten urkupistebassoa soiva muunnelma kroatialaisesta kansansävelmästä O Jelena. Teemaa käsitellään myös kontrapunktisesti, ja näin osassa tavallaan kiteytyy Haydnin laaja ilmaisuasteikko maanläheisestä kansanomaisuudesta korkeimpaan sävellykselliseen oppineisuuteen.

Teosesittely: Kimmo Korhonen