Knoxville: Summer of 1915

Keskellä modernismien vuosisataa Samuel Barber pysyi tiukasti juurtuneena omaan tunnevoimaiseen, uusromanttiseen ilmaisuunsa. Toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella hän saattoi terästää silloin tällöin musiikkiaan uusklassisella särmikkyydellä ja rohkeammilla harmonisilla eleillä, mutta pohjimmaisesta romanttisuudestaan hän ei luopunut silloinkaan.

Koskettavimmin Barberin tunteikas lyyrisyys ja kadotetun ajan tunnot puhkeavat soimaan sopraanolle ja orkesterille sävelletyssä teoksessa Knoxville, Summer of 1915 (1947). Se on hänen rakastetuin lauluteoksensa ja yksi lajinsa amerikkalaisista klassikoista. Tekstiksi Barber valitsi katkelmia James Ageen (1909-1955) proosarunosta (1935), jonka minä-hahmo muistelee lapsuuttaan ja sukulaisiaan eräänä kesäisenä iltana Knoxvillessä Tennesseessä 1915.

Barberin "lyyriseksi rapsodiaksi" lunnehtima Knoxville, Summer of 1915 myötäelää herkästi tekstin vivahteiden mukana muistojen lämmön ja menetyksen kipeyden sulautuessa yhteen. Teos alkaa hivelevän nostalgisesti etelän illan idyllisen raukeissa tunnelmissa, joista edetään kohti syvempiä ja koskettavampia ulottuvuuksia, kohti kouraisevaa tietoisuutta elämän katoavaisuudesta. Teos hahmottuu rondomaiseksi kokonaisuudeksi, jossa toistuvana aineksena on 12/8-tahtilajissa keinuva aihe, eräänlainen taakse jääneen ajan kehtolaulu, joka palaa teoksessa kahdesti myöhemminkin. Ensimmäisessä sivuepisodissa raitiovaunun kolina rikkoo illan rauhan. Toisessa episodissa tunnelma syvenee muistojen tihentyessä suruksi.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Bedächtig, nicht eilen
In gemächlicher Bewegung, ohne Hast
Ruhevoll
Sehr behaglich

Gustav Mahlerin kymmenen sinfonian sarjaa on usein verrattu suureen omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa jokainen teos muodostaa oman lukunsa. Vertaukseen oikeuttaa paitsi teosten kerronnallinen ote myös se, että niiden välillä on monenlaisia, milloin ilmeisempiä, milloin kätketympiä yhteyksiä.

Sinfonioita nro 2-4 kutsutaan usein Mahlerin "Wunderhorn-sinfonioiksi", perusteena se että niiden vokaalisissa osissa hyödynnetään kansanrunokokoelman Des Knaben Wunderhorn (Pojan ihmetorvi) tekstejä. Kolmannen (1893-96) ja neljännen sinfonian (1899-1900) välillä yhteyksiä syventää teosten osittain toisiinsa kietoutunut syntyhistoria. Mahler suunnitteli kolmannesta sinfoniasta alun perin jättimäistä seitsenosaista teosta mutta jätti sitten alkuperäiseen suunnitelmaan sisältyneen päätösosan pois ja rakensi sen ympärille kokonaan uuden teoksen, neljännen sinfonian. Tämä teoksesta toiseen siirtynyt osa oli alun perin jo 1892 valmistunut Wunderhorn-laulu "Das himmlische Leben" (Taivaallinen elämä), jonka valinta neljännen sinfonian lähtökohdaksi muokkasi koko teoksen olemusta. Mahler hyödynsi laulun aihelmia myös sinfonian muissa osissa ja loi niiden välille temaattisia yhteyksiä.

Neljäs sinfonia on Mahlerin monumentaalisen sinfoniasarjan vapautunein ja muodoltaan keskitetyin teos, sen seesteinen suvantovaihe. Teoksessa on silti omat varjoisammat alueensa ja omaa kiehtovaa rikkauttaan esimerkiksi sen kirkkaasti ajatellussa kontrapunktissa. Sinfonian neljän osan sisäinen kehitys muotoutuu henkiseksi matkaksi kahden ensimmäisen osan ristiriitaisemmista tunnoista kohti päätösosan maalailemaa lapsuuden ihannekuvaa, jollaista Mahler ei omina köyhyyden leimaamina varhaisvuosinaan saanut kokea.

Mahler-tuntija Deryck Cooke on luonnehtinut sonaattimuotoista avausosaa "pastoraaliseksi kävelyksi läpi maalaismaiseman". Osa alkaa rekikellojen soittoa muistuttavalla eleellä, joka kuullaan osassa myöhemminkin ja joka palaa myös päätösosassa. Toisena on kahden trio-jakson rikastama scherzo, jolle Mahler antoi työnimen "Freund Hain spielt auf". Kyseessä on saksalaisen kansantaruston soittoniekka "Hain-ystävä", joka Hamelnin pillipiiparin tavoin houkuttelee kuulijoitaan tuonpuoleiseen. Kireästi soivalla, sävelaskeleen normaalia korkeammalle viritetyllä sooloviululla on tärkeä rooli Hain-ystävän soittimena. Seesteinen ja henkistynyt hidas osa rakentuu kahden teeman muuntelulle. Sinfonian päätöksenä on rondomaisesti hahmottuva sopraanosolistin "Das himmlische Leben", lapsen silmin nähty naivistinen kuvitelma taivaan iloista.

Vuonna 2007 saksalainen pianisti ja kapellimestari Klaus Simon (s. 1968) teki kamariorkesterisovituksen Mahlerin neljännenstä sinfoniasta. Mukana ovat vain yhdet puhaltimet (mutta ei trumpettia), lyömäsoittaja, harmoni, piano sekä jousisto, jonka voi toteuttaa pienimmillään viidellä ja enimmillään 20 soittajalla. Simonin sovitus antaa teokselle alkuperäisversiota intiimimmän ja henkilökohtaisemman sävyn. Samalla korostuu teoksen piilevä kamarimusiikillisuus, sen hahmottuminen enemmän läpikuultavien linjojen kuin suurten orkesterimassojen musiikkina.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Knoxville: Summer of 1915
A Prose Poem by James Agee

It has become the time of evening
when people sit on their porches,
rocking gently and talking gently
and watching the street
and the standing up
into their sphere of possession of the trees,
of birds’ hung havens, hangers.
People go by; things go by.
A horse, drawing a buggy, breaking his hollow iron music on the asphalt;
a loud auto; a quiet auto;
people in pairs, not in a hurry,
scuffling, switching their weight of aestival body, talking casually,
the taste hovering over them of vanilla, strawberry, pasteboard and starched milk,
the image upon them of lovers and horsemen, squared with clowns in hueless amber.

A streetcar raising its iron moan:
stopping, belling and starting; stertorous; rousing and raising again its iron increasing moan
and swimming its gold windows and straw seats on past and past and past,
the bleak spark crackling and cursing above it like a small malignant spirit set to dog its tracks;
the iron whine rises on rising speed;
still risen, faints; halts; the faint stinging bell;
rises again, still fainter, fainter, lifting, lifts, faints forgone: forgotten.
Now is the night one blue dew.
Now is the night one blue dew,
my father has drained,
now he has coiled the hose.
Low on the length of lawns,
a frailing of fire who breathes …
Parents on porches: rock and rock.
From damp strings morning glories hang their ancient faces.
The dry and exalted noise of the locusts from all the air at once enchants my eardrums.

On the rough wet grass of the backyard my father and mother have spread quilts.
We all lie there, my mother, my father, my uncle, my aunt, and I too am lying there …
They are not talking much, and the talk is quiet,
of nothing in particular, of nothing at all in particular, of nothing at all.
The stars are wide and alive, they seem each like a smile of great sweetness, and they seem very near.

All my people are larger bodies than mine, …
with voices gentle and meaningless like the voice of sleeping birds.
One is an artist, he is living at home.
One is a musician, she is living at home.
One is my mother who is good to me.
One is my father who is good to me.
By some chance, here they are, all on this earth;
and who shall ever tell the sorrow of being on this earth,
lying, on quilts, on the grass, in a summer evening, among the sounds of the night.
May God bless my people, my uncle, my aunt, my mother, my good father,
oh, remember them kindly in their time of trouble;
and in the hour of their taking away.

After a little I am taken in and put to bed.
Sleep, soft smiling, draws me unto her:
and those receive me, who quietly treat me,
as one familiar and well-beloved in that home:
but will not, no, will not, not now, not ever;
but will not ever tell me who I am.

Wir genießen die himmlischen Freuden,
Drum tun wir das Irdische meiden.
Kein weltlich' Getümmel
Hört man im Himmel!
Lebt alles in sanftester Ruh'.
Wir führen ein englisches Leben.
Sind dennoch ganz lustig daneben.
Wir tanzen und springen,
Wir hüpfen und singen.
Sankt Peter im Himmel sieht zu.

Johannes das Lämmlein auslasset,
Der Metzger Herodes drauf passet.
Wir führen ein geduldig's,
Unschuldig's, geduldig's,
Ein liebliches Lämmlein zu Tod.
Sankt Lucas den Ochsen tät schlachten
Ohn' einig's Bedenken und Achten.
Der Wein kost' kein Heller
Im himmlischen Keller;
Die Englein, die backen das Brot.

Gut' Kräuter von allerhand Arten,
Die wachsen im himmlischen Garten:
Gut' Spargel, Fisolen
Und was wir nur wollen!
Ganze Schüsseln voll sind uns bereit!
Gut' Äpfel, gut' Birn' und gut' Trauben;
Die Gärtner, die alles erlauben.
Willst Rehbock, willst Hasen,
Auf offener Straße
Sie laufen herbei.
Sollt' ein Fasttag etwa kommen,
Alle Fische gleich mit Freuden angeschwommen!
Dort läuft schon Sankt Peter
Mit Netz und mit Köder
Zum himmlischen Weiher hinein.
Sankt Martha die Köchin muß sein.

Kein' Musik ist ja nicht auf Erden,
Die uns'rer verglichen kann werden.
Elftausend Jungfrauen
Zu tanzen sich trauen.
Sankt Ursula selbst dazu lacht.
Cäcilia mit ihren Verwandten
Sind treffliche Hofmusikanten!
Die englischen Stimmen
Ermuntern die Sinnen,
Daß alles für Freuden erwacht.