Concerto dolce

Venäläinen Rodion Štšedrin on sikäli tyypillinen oman moniarvoisen aikamme säveltäjä, että hän liikkuu vapaasti tyylillisellä kentällä ja yhdistää virikkeitä ja aineksia eri tahoilta. Hän on luonnehtinut itseään termillä "post-avant-garde" eikä halua monien modernistien tavoin sitoa itseään tiettyihin ankarasti määriteltyihin tyylirajoituksiin. Samalla hän on silti valmis hyödyntämään tarvittaessa niitäkin keinoja, joita modernistit ovat kehittäneet. Štšedrinin laajaan tuotantoon kuuluu monipuolisesti erilaisia laajamuotoisia teoksia: oopperoita, baletteja (joita hän on säveltänyt vaimolleen, legendaariselle balettitanssija Maja Plisetskajalle), sinfonioita, konserttoja sekä kamari- ja pianomusiikkia.

Concerto Dolce alttoviululle, jousiorkesterille ja harpulle (1997) edustaa hyvin Štšedrinin pyrkimystä säveltää kommunikoivaa ja kuulijoita lähestyvää nykymusiikkia. Sitä hallitsee alton pitkälinjainen melodisuus, joka toteuttaa usein otsikon dolce-elementtiä (lempeästi, herkästi, suloisesti) mutta sisältää myös teräväsärmäisempiä ja tuskaisempia ulottuvuuksia. Solistin ja jousiston välillä ei ole varsinaista soinnillista kontrastia, joten vaikutelma on eheä ja yhtenäinen. Teosta hallitsee muutamin poikkeuksin tempoltaan rauhallinen, usein intensiivisesti pohtiva, muisteleva tai kertova ilmaisu. Harpun kirkkaasti helähtävistä soinnuista käynnistyy liikkuvampi keskitaite (allegretto), joka kasvaa lopulta huipentavaan kärjistykseen, ja myös teoksen päätökseen tiivistyy vahva tunnelataus.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

1. Tempo molto moderato – Allegro moderato – Presto
2. Andante mosso, quasi allegretto
3. Allegro molto – Un pochettino largamente

Viidennen sinfonian valmistuminen vaati pitemmän syntyprosessin kuin yksikään toinen Sibeliuksen sinfonia. Ensimmäiset idut ovat keväältä 1912, mutta varsinaisesti sävellystyö pääsi vauhtiin vasta kesällä 1914. Teos valmistui Sibeliuksen joulukuussa 1915 olleiden 50-vuotispäivien juhlakonsertin päänumeroksi, mutta hän ei ollut teokseen tyytyväinen ja uusi sen seuraavana vuonna. Tämäkään versio ei jäänyt lopulliseksi, sillä nykyisen muotonsa teos sai vasta kolmannella yrittämällä 1919.

Viides sinfonia merkitsi Sibeliuksen sinfoniasarjassa kääntymistä edellisen sinfonian tyylillisesti rohkeasta ja syvämietteisestä itsetutkiskelusta huumaavaa luonnontunnetta säteilevään elämäntäyteisyyteen. Ei ole pelkkää sattumaa, että Sibeliuksen päiväkirjassa maininnat sinfonian sävellystyöstä saavat seurakseen hurmioituneita luonnonelämysten kuvauksia.

Sinfonian pitkäksi venyneen luomisprosessin taustalla oli ennen muuta Sibeliuksen tinkimätön ja uutta etsivä sinfonisen muodon pyrkimys. Sinfonia ei ollut hänelle mikään valmis muotorakenne, joka täytetään musiikilla, vaan musiikillisen materiaalin synnyttämä ainutkertainen kokonaisuus. Sibeliuksen musiikkia leimaa vahva orgaanisuuden tuntu, asioiden saumaton kasvu omalla sisäisellä voimallaan, ikään kuin teoksen yksilöllisen materiaalin määräämän geneettisen koodin ohjaamana. Tätä korostaa yksittäisten motiivien ja harmonioiden limittyminen, niiden kasvu usein saumatta toinen toisistaan.

Ajatus orgaanisuudesta toteutuu erityisen eheästi sinfonian avausosassa, joka aloittaa kasvunsa muutamista yksinkertaisista motiivista aihelmista ja etsiytyy osan aikana vähitellen runsaampiin muotoihin. Lopullisen version avausosa on yhdistelmä kahdesta osasta, jotka vielä ensiversiossa olivat erillisiä. Siirtymä ensiosan hitaamman ja salaperäisemmän alkujakson sekä nopeamman ja valoisamman scherzomaisen jälkipuolen välillä on jälleen yksi osoitus Sibeliuksen mestarillisista muodonrakentajan kyvyistä. Osan yhtenäisyyttä korostaa se, että nopeampi jälkipuoli on eriluonteisuudestaan huolimatta temaattisesti kytköksissä avauspuoliskoon.

Teoksen keskellä on pastoraalinen hidas osa, muodoltaan sarja vapaita muunnelmia jousten pizzicatojen ja huilun esittelemästä teemasta. Teoksen yhtenäistä ja orgaanista luonnetta kuvastaa se, että osassa ennakoidaan lähes huomaamatta finaalin keinuvaa pääaihetta.

Jos ensiosassa musiikin suunta oli hitaammasta kohti nopeampaa, on suunta finaalissa päinvastainen. Osa alkaa jousten elämää kuhisevalla tremolosykkeellä, joka taittuu mahdikkaaksi "joutsen-teemaksi", osan varsinaiseksi pääaiheeksi. Se soi samanaikaisesti myös bassossa kolminkertaisesti hidastettuna versiona ja saa rinnalleen puupuhaltimien vasta-aiheen. Toisella kerralla tremolosyke hiipuu pianissimoon "misterioso" ja vie tummasävyisen largamente-käänteen kautta joutsen-aiheen paluuseen, nyt entistä jalopiirteisempänä mutta samalla väkevästi kasvavana ja loistokkaasti huipentuvana, taivaat avaavana apoteoosina.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Siinä missä viides sinfonia edustaa Sibeliuksen luomistyön sinfonista, "absoluuttista" juonnetta, siinä Finlandia on tehty tietoisesti kansalliseen tarkoitukseen, protestiksi venäläisen hallinnon kiristyneitä asenteita vastaan. Helmikuun manifestin ahdistavissa jälkitunnelmissa järjestettiin Helsingissä marraskuussa 1899 lehdistösensuuria vastaan suunnattu tapahtuma, johon sisältyi kuusiosainen kuvaelmasarja, ja Finlandia soi alun perin taustamusiikkina viimeiselle kuvaelmalle "Suomi herää".

Ensiesityksen juhlahumussa kuvaelmasarjan musiikki jäi monilta kuulijoilta tilaisuuden kansallisen hurmoksen jalkoihin, mutta Sibeliuksen muokkaamana sävelrunona Suomi herää –kuvaelman musiikki irtaantui nopeasti itsenäiseen merkitykseen ja nousi kansallisen tunteen väkeväksi julistukseksi, nyt lopullisella nimellään. Teoksen merkitystä ovat syventäneet sen hymniosaan tehdyt sanoitukset, joista V. A. Koskenniemen vuonna 1940 runoilema versio on vakiintunut yleiseen käyttöön.

Pelkkä Finlandian tausta tai Sibeliuksen nimikään eivät olisi riittäneet antamaan teokselle kansallisen symboliteoksen asemaa. Tarvittiin myös sellaista musiikkia, joka pystyi tiivistämään ajan tunnot ja samalla nousemaan oman poliittisen tilanteensa yläpuolelle. Nämä vaatimukset Finlandian graniittisen jyhkeät vaskisoinnut, väkevästi purkautuva energisyys, tasapainottavan hymnivaiheen puhdashenkinen seesteisyys ja teoksen voitokas päätös täyttävät. Siinä ovat mukana sekä kutsu taisteluun että toive pysyvästä rauhasta.

Teosesittely: Kimmo Korhonen