This is a past event.
Only online concert: Violin celebration - honouring professor Tuomas Haapanen
Tuomas Rousi, conductor
Elina Vähälä, violin
Kreeta-Julia Heikkilä, violin
Petteri Iivonen, violin
Turku Philharmonic Orchestra
Jean Sibelius: Andante festivo
Franz Schubert: Rondo in A major D. 438
Johann Sebastian Bach: Double Concerto
Joonas Kokkonen: Sinfonia da camera per 12 archi
Olli Mustonen: Triple Concerto for three violins and orchestra
This night for violinists opens with the ceremonial Andante festivo. Beethoven’s emotional romance is followed by Bach’s concerto casting two violinists in a dialogue. After Kokkonen’s work for 12 musicians, all three violin soloists join in a performance of Mustonen’s Triple Concerto. This programme is a tribute to the career of Professor Tuomas Haapanen, now 96, as a music educator, performing violinist and Rector of the Turku Music Institute and of the Sibelius Academy. The soloists are former students of Haapanen.
Artists
Yhdysvaltain Iowassa syntynyt mutta jo pikkulapsena Suomeen muuttanut Elina Vähälä kuuluu Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin viulisteihin. Vähälä aloitti uransa konserttosolistina jo 12-vuotiaana kotikaupunkinsa Lahden kaupunginorkesterin konsertissa.
Vähälä on ansainnut maineensa valovoimaisena ja poikkeuksellisen monipuolisena muusikkona laaja-alaisella ohjelmistollaan, jonka aikajänne kattaa musiikkia barokista nykypäivään ja aikamme merkittävien säveltäjien uutuuksiin. Vuonna 2012 hän kantaesitti tilaamansa Jaakko Kuusiston viulukonserton, jonka hän myös äänitti BIS-yhtiölle vuonna 2013 yhdessä John Coriglianon Punainen viulu -konserton kanssa. Syyskuussa 2015 Vähälä soitti televisioidussa konsertissa mahdottomana pidetyn Sibeliuksen viulukonserton harvoin esitetyn varhaisversion Hannu Linnun johtaman Radion sinfoniaorkesterin solistina. Viimeisin hänen kantaesittämänsä suuri konsertto on Kalevi Ahon kynästä vuonna 2016. Myös Aulis Sallinen on omistanut Vähälälle teoksiaan.
Kuluvalla kaudella Vähälä debytoi muun muassa Göteborgin ja Norrköpingin sinfoniaorkestereiden, Belgradin filharmonikkojen sekä Prahan radion sinfoniaorkesterin solistina. Kotimaassa Vähälää voi kuulla esimerkiksi Helsingin, Turun, Mikkelin ja Vaasan kaupunginorkestereiden sekä Oulu Sinfonian ja Jyväskylä Sinfonian solistina. Lisäksi uuden ulottuvuuden Vähälän kokonaisvaltaiseen muusikkouteen tuovat kaudella 2020-2021 alkavat festivaalityöt: Vähälä aloittaa sekä Sysmän Suvisoiton taiteellisena johtajana, että toisena Oulun Musiikkijuhlien taiteellisista johtajista vastaten näin festivaalin klassisen musiikin konserttien suunnittelusta.
Konsertoimisen ohella Vähälä toimii professorina Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopistossa. Elina Vähälä soittaa Giovanni Battista Guadagninin rakentamaa viulua vuodelta 1780.
Kreeta-Julia Heikkilä on monipuolisena viulistina kansainvälisesti kysytty konserttimestari, solisti ja kamarimuusikko, joka keskittyy konserttitoimintansa lisäksi kehittämään klassisen musiikin kulttuuria toimimalla mm. Helsinki Chamber Music Festivalin ja Minimalia konserttisarjan taiteellisena johtajana.
Hän on esiintynyt monien suomalaisten orkestereiden solistina sekä niin kamarimuusikkona kuin solistina useilla kansainvälisillä festivaaleilla Euroopan maissa, Etelä-Koreassa, Amerikassa ja Venäjällä. Pianotrio Teoksen jäsenenä, sellisti Jaani Helanderin ja pianisti Jaan Otsin kanssa, hän on konsertoinut aktiivisesti vuodesta 2017 lähtien.
Kreeta-Julia nauttii työstään pedagogina nuorten parissa ja toimii sekä Sibelius-Akatemiassa kamarimusiikin ja viulunsoiton tuntiopettajana, että Espoon musiikiopistossa viulunsoiton lehtorina.
Konserttimestarina Heikkilä on vieraillut useiden pohjoismaisten ja suomalaisten orkestereiden lisäksi Lontoon BBC -sinfoniaorkesterissa sekä Amerikassa mm. iPalpiti Kamariorkesterissa. Hän on toiminut vakituisena konserttimestarina Vaasan kaupunginorkesterissa (2012), Tanskan radion kamariorkesterissa (2013-) ja Oulu Sinfoniassa (2015).
Kreeta-Julia Heikkilä aloitti viulunsoiton 5-vuotiaana GézaSzilvayn oppilaana Itä-Helsingin Musiikkiopistossa, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa opettajinaan Tuomas Haapanen, Mi-kyung Lee, Päivyt Meller ja Tero Latvala. Lontoon Royal College of Music´ssa hän opiskeli AHRC -stipendiaattina Jan Repkon johdolla.
Heikkilällä on käytössään Suomen Kulttuurirahaston omistama Andrea Guarneri -viulu vuodelta 1680.
Petteri Iivonen on kiistatta yksi viime vuosien parhaista ja menestyneimmistä suomalaisista viulutaiteilijoista, jonka soittoa on ylistetty muun muassa virheettömän tekniikan (Il Gazzettino) ansiosta. Vuonna 2010 Iivonen sijoittui toiseksi kansainvälisessä Jean Sibelius -viulukilpailussa ja hän on legendaarisen Opéra National de Paris 1. konserttimestari.
Iivosen soolouran kohokohtia ovat olleet esiintymiset Israelin Philharmonic Orchestran, Montreal Symphony Orchestran, Staatsphilharmonie Rheinland-Pfalz, Opéra National de Paris, Südwestdeutsche Philharmonie, Royal Chamber Orchestra of Wallonia, New York Classical Symphony Orchestra, Orchestra Sinfonica del Friuli Venezia Giulia, Israel Camerata Jerusalem, Helena Symphony, New European Ensemble ja Lithuanian National Symphony -orkestereiden kanssa.
Iivonen on esiintynyt myös muilla kansainvälisesti merkittävillä lavoilla kuten Musée du Louvre, Walt Disney Concert Hall, Tokyo Opera City, Alice Tully Hall Lincoln Center, Teatro Municipal do Rio de Janeiro, Seoul Arts Center ja Jerusalem Theatre. Kapellimestareista Iivonen on tehnyt yhteistyötä muun muassa Lahav Shanin, Leif Segerstamin, Jukka-Pekka Sarasteen, Giancarlo Guerreron, Okko Kamun, Jean-Jacques Kantorowin, Sakari Oramon, Chi-Yong Chung, John Storgårdsin, Vello Pähnin, George Manahanin, Arvo Volmerin, Ari Rasilaisen ja Hannu Linnun kanssa.
Petteri Iivonen on tuttu näky myös kamarimuusikkona. Iivonen on Sibelius Piano Trion perustajajäsen. Trio sai ensilevyllään Latinalaisen Grammy-ehdokkuuden kategoriassa Best classical contemporary composition.
Pieces
Schubert ehti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana säveltää hämmästyttävän laajan tuotannon, joka käsittää monipuolisesti erilaisia teostyyppejä kuten oopperoita ja laulunäytelmiä, sinfonioita, erilaisia hengellisiä vokaaliteoksia kamarimusiikkia, pianomusiikkia sekä tietenkin yli 600 yksinlaulua. Oli kuitenkin yksi keskeinen teoslaji, jonka Schubert jätti suosiolla sivuun: konsertot. Hän ei ollut mikään Mozartin tai Beethovenin veroinen instrumentalisti eikä tarvinnut konserttoja omaan käyttöönsä. Täysin hän ei silti ajatusta hylännyt.
Lähimmäksi konserttomaista ilmaisua Schubert tuli kolmessa vuosina 1816-17 viululle ja orkesterille sävelletyssä teoksessa Konsertstück D-duuri, Rondo A-duuri sekä Poloneesi B-duuri. Näistä viehättävä Rondo A-duuri ei ole mikään pikkukappale vaan neljännenstunnin kestossaan eräänlainen pienoiskonsertto. Viulistisesti se onkin sujuvasti kirjoitettua ja runsaasti kuvioitua tekstuuria, viuluhan oli pianon rinnalla Schubertin toinen oma soitin. Muodoltaan teos ei kuitenkaan vastaa konserttoa vaan rakentuu tauotta soitettavaksi johdannon (Adagio) ja nopean rondomuotoisen pääjakson (Allegro giusto) kokonaisuudeksi.
Laaja johdanto alkaa juhlavasti koko jousiston voimin, mutta kun solisti astuu esiin, hän ottaa näyttämön lähes täysin haltuunsa, ja jousistolle jää teoksessa säestävä tehtävä muutamaa rondo-vaiheen lyhyttä välirepliikkiä lukuun ottamatta. Rondoa hallitsee kepeä tanssillisuus, mutta mukana on myös lyyrisempiä käänteitä ja tunnelmaa syventäviä mollivarjostuksia.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Vivace
Largo ma non tanto
Allegro
Mielikuva Johann Sebastian Bachista istumassa jämäkästi urkujensa ääressä sommittelemassa häikäisevän oppineita fuugia ja taiturillisia improvisaatioita on iskostunut niin vahvasti ihmisten mieliin, ettei aina muisteta, että hän oli myös erinomainen viulisti. Ei olekaan yllätys, että hänen soolo- ja kamarimusiikkiteoksensa sekä konserttonsa kuuluvat viulukirjallisuuden perusteoksiin. Häneltä on tosin säilynyt alkuperäisessä muodossaan vain kolme viulukonserttoa – konsertot a-molli ja E-duuri sekä kahden viulun konsertto d-molli – mutta tiedetään, että hän sävelsi niitä useampiakin. Säilyneistä viulukonsertoista kaksoiskonsertto d-molli on usein arvioitu hienoimmaksi. Se on luultavasti valmistunut vuoden 1730 aikoihin, jolloin Bach johti Leipzigissa Collegium Musicum –konserttisarjaa.
Bachin tärkein esikuva konserttojen säveltäjänä oli Vivaldi. Tältä hän omaksui mm. kolmiosaisen suurmuodon sekä nopeissa osissa esiintyvän ns. ritornello-muodon, joka rakentuu orkesteriosuuksien ja soolojaksojen vuorottelulle. Hän saattoi kuitenkin yhdistää tähän lähtökohtaan muitakin periaatteita, esimerkiksi kaksoiskonserton määrätietoisesti etenevän avausosan ensimmäinen orkesterijakso rakentuu fuugaksi, ja ylipäätään tekstuuri on kontrapunktin rikastamaa. Sicilianon tapaan 12/8-tahtilajissa hengittävässä hitaassa keskiosassa solistit nousevat päärooliin rikkumattoman kauniine melodioineen. Päätösosa palaa ensiosan vakavahenkiseen määrätietoisuuteen, jonka intensiivistä sykettä muutamat ylöspäiset triolikulut tihentävät.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Moderato
Allegro non troppo
Molto vivace
Andante
Joonas Kokkonen oli aikanaan musiikkielämämme suuri voimahahmo. Hänen tuotantonsa läpäisi sodanjälkeisten vuosikymmenien suomalaisen musiikin keskeiset tyylisuuntaukset ja eteni uusklassismista dodekafonisen eli 12-sävelteknisen kauden kautta vapaatonaalisuuteen. Hän korosti aina musiikillisen ajattelunsa sinfonista perustaa, teosten rakentumista tietystä hyvin rajatusta materiaalista. Tämä lähtökohta hallitsee neljän sinfonian lisäksi hänen muitakin soitinteoksiaan ja myös hänen pääteostaan oopperaa Viimeiset kiusaukset (1974).
Jousille sävelletty Sinfonia da camera on valmistunut 1962, keskellä Kokkosen dodekafonista kautta. Teoksen taustalla oli säveltäjän puolen vuoden oleskelu Sveitsissä 1960 ja siellä kuultu maineikkaan Festival Strings Lucerne –kamariorkesterin esitys Bachin Die Kunst der Fugesta. Pian esityksen jälkeen Kokkonen tapasi orkesterin johtajan Rudolf Baumgartnerin, joka tilasi häneltä teoksen. Sinfonia da cameran kantaesitys Luzernissa elokuussa 1962 oli Kokkosen uran ensimmäinen kansainvälinen menestys.
Sinfonia da cameran motiivisena lähtökohtana on teoksen aloittava sävelaihe b-a-c-h, jonka sävelet Kokkonen on aiheen tavanomaisesta käytöstä poiketen sijoittanut eri oktaavialoihin. Sävyltään Sinfonia da camera kuuluu juuri sitä edeltäneen toisen sinfonian kanssa Kokkosen modernistisimmin soiviin teoksiin. Muoto poikkeaa tavanomaisesta sinfonisuudesta siinä, että hitaat osat ovat reunimmaisina ja nopeat keskellä. Teoksessa on sekä webernmäistä haurautta, bartókmaista iskevyyttä että päätösosassa myös pitkälinjaista melodisuutta.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Ouverture
Vivace
Larghetto
Finale
Olli Mustonen kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat onnistuneet yhdistämään menestyksekäästi kolme muusikonammattia: pianonsoiton, orkesterin johtamisen ja säveltämisen. Aktiivinen ura esiintyvänä taiteilijana asettaa luonnollisesti omat ajalliset rajoituksensa sävellystyölle, mutta hän on silti säveltänyt kohtuullisen laajan tuotannon, jonka koostuu pääosin erilaisille kokoonpanoille sävelletystä soitinmusiikista. Suurimpia teoksia ovat kaksi sinfoniaa (2011, 2013), joista ensimmäiseen sisältyy laaja baritonisoolo. Teoksissaan Mustonen on yhdistellyt eri tavoin minimalistisia, uusbarokkisia, uusromanttisia ja kansanmusiikista ammennettuja aineksia. Lisäksi uudemmissa teoksissa on sukulaisuutta myös monien 1900-luvun suurten klassikkojen teoksiin.
Kolmoiskonsertto kolmelle viululle ja kamariorkesterille (1998) kuuluu Mustosen tunnetuimpiin teoksiin. Siinä tyylillisenä viitekehyksenä on teoslajista lähtien barokki hiukan samaan tapaan kuin Stravinskyn Pulcinellassa tai Respighin uusbarokkisissa tyylitelmissä. Muodoltaan teos seuraa mm. Telemannin suosimaa neliosaista rakennetta. Sen aloittaa "Ouvertureksi" otsikoitu osa, joka barokkisten esikuvien mallia seuraten alkaa juhlavalla hitaalla jaksolla ennen puhkeamista vilkkaaseen liikevauhtiin. Toisessa osassa barokkitunnelmiin sekoittuu hetkittäin suomalaisen kansanmusiikin aihelmia. Hitaana osana on tunnelmaltaan vakavahenkisempi ja pidättyvämpi Larghetto, josta huimaavaan vauhtiin yltyvä päätösosa puhkeaa esiin.
Teosesittely: Kimmo Korhonen