This is a past event.
Meditation
Toshio Hosokawa: Spell Song for oboe
Osvaldo Golijov: Tenebrae 1 & 2
Arvo Pärt: Fratres
Dmitri Shostakovich: Piano Quintet in G minor op. 57
Takuya Takashima, oboe
Ilana Gothóni, violin, programme planning
Jonni Hämäläinen, violin
Helinä Nissi, viola
Andreas Helling, cello
Pasi Helin, piano
An early Sunday evening with fascinating works by 20th-century composers. The enchanting oboe solo Spell Song opens the programme, which continues with the captivatingly beautiful Tenebrae by Golijov for string quartet. Pärt’s Fratres is an example of the composer’s meditative ‘tintinnabuli’ style. After the interval, the programme concludes with Shostakovich’s best-known chamber music work.
Artists
Pieces
Osvaldo Golijov on kertonut varttuneensa "klassisen kamarimusiikin, juutalaisen liturgisen musiikin ja klezmerin sekä Astor Piazzollan uuden tangon ympäröimänä". Ei mikään yllätys, että tällaisen virikkeiden runsauden keskellä elänyt säveltäjä on hylännyt perinteiset tyylirajat ja ammentaa teoksiinsa vapaasti aineksia eri tyyleistä ja eri aikakausilta. Tässä suhteessa Golijov onkin tyypillinen oman esteettisesti moniarvoisen aikamme lapsi.
Golijov syntyi La Platassa Argentiinassa juutalaiseen perheeseen, jonka juuret olivat Romaniassa ja Ukrainassa. 1980-luvulla hän asui kolme vuotta Israelissa, kunnes hän asettui 1986 Yhdysvaltoihin. Hänen arvostetuimpiin teoksiinsa kuuluvat hänen lopullinen läpimurtoteoksensa La Pasión según San Marcos (Markus-passio) (2000) sekä ooppera Ainadamar (2005).
Amerikkalaiselle Kronos-jousikvartetille sävelletty Tenebrae (2003) on saanut syntyvirikkeensä Golijovin kahdesta ajallisesti läheisestä mutta hyvin erilaisesta kokemuksesta. Vuonna 2000 hän vieraili Israelissa, jossa hän törmäsi Lähi-idän raastavaan väkivallan ilmapiiriin. Vain viikkoa myöhemmin hän kävi puolestaan New Yorkin planetaariossa, jossa hänen viisivuotias poikansa tiedosti ensi kerran maapallon pienenä sinisenä täplänä avaruuden keskellä osana maailmankaikkeutta. Kaksiosaisen mutta tauotta soitettavan teoksen äärijaksojen paikoin vanhatyylinen seesteisyys huokuu pienen pojan ihmettelyä suuresta maailmankaikkeudesta, kun taas intensiivisessä keskijaksossa voi aistia Israelin-kokemusten tuskaisempia sävyjä.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Virolainen Arvo Pärt on tullut tunnetuksi seesteisen pysähtyneitä tunnelmia maalailevana säveltäjänä. Sellaisena hän tuntuu olevan lähes irti omasta kuohuvasta jälkimodernista ajastamme, ja ehkä juuri se - henkisen pakopaikan tarjoaminen ristiriitaisessa todellisuudessa rimpuileville ihmisille - on ollut perustana hänen kansainväliselle suosiolleen. Hän onkin noussut 2010-luvun aikana maailman esityimmäksi eläväksi taidemusiikin säveltäjäksi.
Pärt löysi nykyisen tyylivaiheensa 1976 kahden vuoden luovan tauon jälkeen. Sitä oli edeltänyt monipolvinen, eri vaiheita läpäissyt tyylikehitys, joka oli alkanut 1950-luvun lopulla uusklassismista ja edennyt 1960-luvulla erilaisiin modernistisiin sävellystekniikkoihin. Vaikka Pärtin nykyisen tyylin keinot ovat sinänsä perinteisiä – esimerkiksi harmonia nojaa vahvasti kolmisointuihin ja rytmiikka on usein rauhallisen yksinkertaista – hänen musiikkinsa luo vahvasti omailmeisen ja tunnistettavan sointimaailmansa. Pärt on itse kutsunut ilmaisuaan "tintinnabuli"-tyyliksi; termi viittaa kelloihin, ja hän on todennut, että "kolmisoinnun sävelet ovat hänelle kuin kelloja".
Yksi Pärtin tintinnabuli-tyylin varhaisista klassikoista on tunnelmaltaan meditatiivinen Fratres (Veljet). Se valmistui alun perin 1977 virolaiselle vanhan musiikin yhtyeelle Hortus Musicukselle, mutta Pärt on sittemmin laatinut teoksesta lähes parikymmentä uutta versiota eri kokoonpanoille. Kaikkien esitysversioiden lähtökohtana on sama perusmateriaali, mutta niiden välillä on pieniä eroja yksityiskohtien tasolla.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Prelude: Lento
Fugue: Adagio
Scherzo: Allegretto
Intermezzo: Lento
Finale: Allegretto
Šostakovitš oli erinomainen, Varsovan ensimmäisissä Chopin-kilpailuissa 1927 diplomilla palkittu pianisti. Silti hän päätyi esittämään pianistina lähinnä omia teoksiaan. Hänen pianistinohjelmistonsa kulmakiviin kuului 1940 sävelletty pianokvintetto, jota hän esitti saman vuoden marraskuussa Moskovassa olleesta kantaesityksestä lähtien useita kertoja venäläisen Beethoven-jousikvartetin kanssa. Teos kuuluu muutamien jousikvartettojen ja toisen pianotrion rinnalla Šostakovitšin merkittävimpiin kamarimusiikkiteoksiin. Se on valmistunut toisen maailmansodan varjossa, mutta vakavista sävyistään huolimatta se ei ole vaikutukseltaan toivoton.
Voisi ajatella, että Šostakovitš olisi oman soittimensa ympärille rakentuvassa kvintetossa nostanut pianon hallitsevaan asemaan, mutta pianon ja jousten välinen tasapaino toteutuu teoksessa kamarimusiikillisesti ihanteellisella tavalla. Šostakovitšin oma pianistinlaatu heijastuu kuitenkin teoksen musiikkiin, ja sen piano-osuuden tekstuuri tuo mieleen Erik Tawaststjernan kommentin, jonka mukaan Šostakovitš piirsi pianistina graafisia linjoja ja puhui kontrapunktikon äänellä.
Kvintetossa on viisi osaa, joista ensimmäinen ja toinen sekä neljäs ja viides on sidottu tauoitta yhteen. Teoksen avaavaa Preludea seuraa alakuloisena meditaationa alkava mutta tuskaiseksi yltyvä Fugue. Teoksen keskellä on säveltäjälle tyypillinen, rytmisesti iskevä ja särmikäs Scherzo. Lyyrisen hauraasti alkavaa mutta intensiiviseen huipennukseen kasvavaa Intermezzoa seuraa tunnoiltaan vapauttavampi Finale.
Teosesittely: Kimmo Korhonen