Andreas Boyde

This is a past event.

CANCELLED: Rhapsody in Blue

Jonathan Stockhammer, conductor
Andreas Boyde, piano

Turku Philharmonic Orchestra

Samuel Barber: The School for Scandal, overture
Ernest Bloch: Concerto Grosso no 1
Roy Harris: Symphony no 3
George Gershwin: Rhapsody in Blue
Aaron Copland: Billy the Kid, orchestral suite

The performances of Andreas Boyde electrify audiences. His rendition of Gershwin’s classic Rhapsody in Blue in Kiel in 2019 elicited glowing reviews. The piece balances on the boundary of classical music and jazz and is a superb virtuoso vehicle, as indeed is Bloch’s Concerto Grosso. These sounds emanating from the USA of the 1920s and 1930s are balanced by Barber’s earliest work for full orchestra, the best-known work of Roy Harris and Copland’s folkish ballet suite. US-born conductor Jonathan Stockhammer enjoys performing music that blurs genre boundaries.

Artists

Jonathan Stockhammer
conductor
Jonathan Stockhammer
conductor
Andreas Boyde
piano
Andreas Boyde
piano

Hailed by the critics as Monsieur 100,000 Volts, pianist Andreas Boyde’s performances have electrified audiences worldwide. His recitals in renowned concert venues and appearances as soloist with such orchestras as the London Philharmonic Orchestra, the Sächsische Staatskapelle Dresden, the Malaysian Philharmonic Orchestra, the Prague Radio Orchestra, the Dresdner Philharmonie, the Norrköping Symphony Orchestra, the Zürich Kammerorchester, the Miami Symphony Orchestra, the Bamberger Symphoniker, the Hallé Orchestra Manchester, the Bolshoi Symphony Orchestra, the Dresden Sinfoniker, the London Mozart Players, the Berliner Sinfonieorchester and the Auckland Philharmonia Orchestra have secured Boyde’s reputation as an esteemed performing artist.

Boyde has concertised internationally in Austria, Canada, Chile, Croatia, Czech Republic, France, Germany, Great Britain, Holland, Israel, Italy, Malaysia, New Zealand, Norway, Romania, Serbia, Slovakia, Slovenia, Sweden, Switzerland, Ukraine, USA, and Vietnam. Venues, where he has appeared to acclaim, include Concertgebouw Amsterdam, Royal Festival Hall, and Wigmore Hall London, Cologne Philharmonic Hall, Zürich Tonhalle, Munich Herkulessaal, Symphony Hall Birmingham, Berlin Konzerthaus, Munich Philharmonic Hall, Hamburg Musikhalle, Teatro Municipal Santiago de Chile, Leipzig Gewandhaus, Munich Prinzregenten Theatre and Pierpont Morgan Library New York.

The Brandenburgisches Staatsorchester Frankfurt appointed Andreas Boyde Artist in Residence for the season 2018/19.

Boyde recorded the complete solo piano works by Johannes Brahms produced by OehmsClassics, the repertoire now being performed in a cycle. Boyde’s extensive CD recordings receive five star reviews from leading music magazines praising his interpretations “a stroke of genius” (Fono Forum, Germany). He enjoys a close association with German radio established by frequent broadcasts and productions.

The sought-after pianist’s wide-ranging repertoire encompasses all major areas of the piano literature. Also committed to contemporary music he gave the European premiere of Paul Schoenfield’s Piano Concerto Four Parables, as well as the first performance of John Pickard’s Piano Concerto, which is dedicated to him. Boyde’s musicological interests are demonstrated in his reconstruction of the ‘Schubert’ Variations by Robert Schumann, now published by Hofmeister Leipzig. It is a work that has enjoyed great international acclaim since its 2000 premiere in New York by Andreas Boyde at the Pierpont Morgan Library. He is also Henle Artist and Contributor.

In 2017, Andreas Boyde’s orchestral version of Schumann’s Waldszenen was premiered by the Dresdner Kapellsolisten at the new Kulturpalast Dresden hall, the work now being published by Edition Peters.

Andreas Boyde was born in Oschatz, Germany, where he entered the Book of Honour in 2012. He studied with Christa Holzweißig and Amadeus Webersinke in Dresden and subsequently with James Gibb in London at the Guildhall School of Music & Drama. His mentor and promoter Malcolm Frager also proved a major influence.

 

Pieces

Samuel Barber
The School for scandal, alkusoitto
Ernst Bloch (1880-1959)
Concerto grosso nro 1

Ernest Bloch oli tyypillinen 1900-luvun alkupuolen synteesisäveltäjä, jonka teoksissa sulautui yhteen monia ajan musiikillisia virtauksia. Juutalaista sukua ollut Bloch syntyi Sveitsissä ja oleskeli opiskeluvuosinaan Brysselissä, Frankfurtissa, Münchenissä ja Pariisissa. Vuonna 1916 hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai maan kansalaisuuden 1924. Hän asui 1930-luvulla jälleen Euroopassa, pääasiassa Sveitsissä, mutta natsismin nousu sai hänet hakeutumaan takaisin Yhdysvaltoihin.

Bloch sai aluksi vaikutteita sekä Richard Straussin myöhäisromantiikasta että Debussyn impressionismista. 1910-luvulla hän tiedosti aiempaa syvemmin oman juutalaisen perintönsä ja alkoi soveltaa sen antamia virikkeitä, ja 1920-luvulla hän lisäsi uudeksi elementiksi ilmaisuunsa vielä uusklassismin.

Concerto grosso nro 1 (1925) edustaa Blochin uusklassista tai oikeammin uusbarokkista juonnetta. Barokin aikana suosittujen concerto grossojen tapaan jousiorkesterista irtoaa hetkittäin solistisia soittimia, mukaan lukien obbligato-soittimen oleva piano. Barokkinen tuntu puhkeaa soimaan vahvana intensiivisessä Preludissa. Toinen osa Dirge (Valituslaulu) saa pisteellisistä rytmeistä tuskaisen surukulkueen tuntua, mutta välitaitteen solistisissa repliikeissä soi herkempi sävy. Kolmas osa tuo musiikkiin valoa edellisen osan synkkyyden jälkeen ja yhdistää pastoraaliset tunnelmat sveitsiläisten maalaistanssien rytmeihin. Finaalina on taitavasti sommiteltu viisiääninen barokkihenkinen fuuga Bachin Brandenburgilaisten konserttojen tyyliin.

Roy Harris (1898-1979)
Sinfonia nro 3

Sukupolvensa huomattavimpiin amerikkalaissäveltäjiin kuuluneen Roy Harrisin tuotannossa sinfoniat muodostavat tärkeimmän juonteen. Hän sävelsi 13 varsinaista numeroitua sinfoniaa ja niiden lisäksi joukon muitakin teoksia, joiden otsikossa sana "sinfonia" esiintyy, mm. kuoroteos Symphony for Voices ja American Symphony jazzorkesterille. Näiden lisäksi syntyi parisensataa muutakin teosta, mutta nimenomaan sinfonikkona Harris tunnetaan.

Kolmas sinfonia (1939) on arvostetuin ja soitetuin Harrisin sinfonioista. Kun Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky oli johtanut sen kantaesityksen, hän luonnehti sitä "ensimmäiseksi todella suureksi Amerikassa tehdyksi orkesteriteokseksi".

Harris sai sinfonikkona vaikutteita Sibeliukselta, ja tämän seitsemännen tavoin myös Harrisin kolmas sinfonia on yksiosainen. Sitä luonnehtii tiivis, kuin luonnonvoiman pakottamana ohjautuva orgaanisen kasvun periaate. Vaikka teos on suhteellisen lyhyt, alle parikymmenminuuttinen, se ehtii luoda laajoja soinnillisia maisemia.

Harris jäsensi teoksen viiteen päävaiheeseen. Jousten pitkälinjaisen kasvun hallitsemaa avausjaksoa hänen luonnehti "Traagiseksi", mutta kahdessa seuraavassa pääjaksossa (Lyyrinen ja Pastoraalinen) tunnelma valaistuu. Sinfonian ytimena on "Fuugaksi" luonnehdittu dramaattinen jakso, mutta mikään oppikirjatyylinen fuuga se ei materiaalin kerrostumisesta huolimatta ole. Sinfonia päättyy traagista sävyä saavaan, patarummun itsepintaisen askelluksen tahdittamaan loppujaksoon.

George Gershwin (1898-1937)
Rhapsody in Blue

George Gershwinin Rhapsody in Blue pianolle ja jazzorkesterille valmistui alkuvuodesta 1924 tunnetun big band -johtajan Paul Whitemanin ehdotuksesta. Aikaa sävellystyölle oli vain muutamia viikkoja, mutta erään junamatkan aikana muusat alkoivat hymyillä Gershwinille, ja koko teos avautui hänelle lähes siltä istumalta. Teoksesta tuli Ferde Grofén sovittamana jättimenestys, ja sittemmin Grofé teki teoksesta kaksi muutakin sovitusta: 21 muusikon teatteriorkesterille sekä sinfoniaorkesterille. Otsikko Rhapsody in Blue (Sininen rapsodia) ei viittaa niinkään siniseen väriin kuin bluesin ja jazzin suosimiin, tavanomaisen molli- ja duuriterssin välissä oleviin ns. "sinisiin säveliin" (blue notes). Myös teoksen rytmeissä ja harmonioissa soivat blues- ja jazz-aikakauden tunnot, ja kyseessä onkin yksi kaikkein tunnetuimmista ja uskottavimmista jazzin ja klassisen musiikin yhdistelmistä.

Harva teoksen alku jää kuulijoiden mieleen yhtä tehokkaasti kuin Rhapsody in Bluen matala klarinettitrilli, joka liukuu juoksutuksena (tai osittain glissandona) ylärekisteriin. Teoksessa on viisi teemaa, jotka kytkeytyvät yhteen eräänlaisen väljän perheyhtäläisyyden merkeissä ja joita käsitellään monin tavoin. Selkeimmän vastakohdan luo hidasliikkeisempi, usein rakkaus-teemaksi kutsuttu aihe, joka saa suorastaan Tšaikovskin tai Rahmaninovin romanttisuuteen viittaavan ilmeen. Muodoltaan teos on vapaa, aidosti rapsodinen. Gershwin totesi kerran: "Rapsodian säveltäminen ei oikeastaan ole kovin vaikeata, kunhan vain melodioita tulee mieleen." Gershwinillä tuli.

Aaron Copland (1900-1990)
Billy the Kid, orkesterisarja

Aaron Copland oli työllään määrittelemässä sitä, minkälaiseksi 1900-luvun amerikkalainen musiikki koettiin. Paitsi että hän oli vakiinnuttamassa Stravinskyltä juontuvaa rytmisesti tehokasta ja energistä uusklassismia eräänlaiseksi maansa musiikin perustyyliksi, hän myös luotasi monilla teostensa aihevalinnoilla amerikkalaisuuden eri puolia, todellisia ja myyttisiä. Tätä juonnetta edustaa hänen keskikauden tuotantonsa kuuluisa balettitrilogia Billy the Kid (1938), Rodeo (1942) ja Appalachian Spring (1944).

Billy the Kidin nimihenkilö oli todellinen henkilö, jo 21-vuotiaana kuollut mutta legendaarisen maineen vähinä vuosinaan saanut lainsuojaton, oikealta nimeltään Henry McCarty (1859-1881), joillekin elämän traagisen kohtalon uhri, toisille mielenvikainen psykopaatti. Coplandin baletti rakentuu hänen tarinansa ympärille mutta luo samalla eloisan kuvan 1800-luvun villin lännen tunnelmista.

Copland laati reilun puolen tunnin pituisesta baletista lyhyemmän, tauotta toisiinsa liittyvistä osista rakentuvan orkesterisarjan, missä muodossa teosta nykyisin useimmiten esitetään. Se alkaa autioista mutta myös mahdikkuutta henkivistä preeriatunnelmista, heittäytyy villin lännen rajakaupungin eloisaksi heräävän päivän vilskeeseen, öisen korttipelin lyyriseen lepohetkeen, kiihkeään revolveritaisteluun, Billyn kiinnisaamisen hilpeäksi kehkeytään juhlintaan, Billin kuolemaan ja jälleen avaran preerian tunnelmiin, ikään kuin preeria olisi jotain ikuista ja pysyvää ja ihmisten kohtalot sen rinnalla ohimeneviä ja katoavaisia.